Luopuminen

Mistä alkaa luopuminen? Milloin vauva irtoaa äidistään, milloin vanhemmat irtoavat omista vanhemmistaan? Milloin minä irtoan vanhemmistani?

Irtoaminen alkaa sillä hetkellä, kun synnytään. Vanhemmat ovat innoissaan, kun lapsi oppii istumaan, konttaamaan, ottaa ensimmäiset haparoivat askeleet - irti vanhemmistaan. Ymmärtää olevansa itsenäinen ja näyttää tahtonsa. Ensimmäinen irtiotto. Ja vanhemmat riemuitsevat. Koko elämä on siirtymistä itsenäisyyteen, omaan elämään. Vanhemmat koettavat kasvattaa lapsensa vahvaksi kestämään elämän vastoinkäymiset. Lapsi on kuin jousi - valmis lentämään keskelle kuohuavaa elämää.

On niin vaikea luopua siitä mitä on saanut pitää lähellään. on vaikea muuttaa elämä muistoiksi. Muistot lipuvat kuin kaarnapalat virtaa myöten saavuttamattomiin. Ei auta edes kepillä kurkottaa niiden perään. Toisinaan taas kaiken näkee kirkkaana kuin pakkasjään. Yksi kevyt tuulenhenki heittää taas ajatukset sekaisin. Ote irtoaa tästä hetkestä ja siirtyy entistä useammin niihin hetkiin ennen irtioton alkua. Äidin ja isän luokse. Se on kuin matkalaukun pakkaamista ennen matkalle lähtöä. Mitä sitä ottaa mukaansa tästä hetkestä? Hetkestä, joka menettää merkityksen, kun kaikki palaa takaisin lähtöhetkeen.

Ja me muut seuraamme muutosta voimattomana. Tuntuu kuin tomu peittäisi jäljet sitä mukaa, kun yrittää seurata niitä. Roolit vaihtuvat huomaamatta. Se, joka ennen oli vahva, heikkenee pala palalta. Murenee muistojen mukana. On vaikea päästää irti, kun ikävä kaivertaa jokaisen eron jälkeen eikä tiedä tunteeko äiti enää seuraavalla kerralla.

Minä roikun tässä kahden elämän välissä; toisessa kädessä pieni ottamassa ensimmäisiä horjuvia askeleita kohti suuria salaisuuksia; toisessa kädessä elämän salaisuuksista täyttynyt käsi irrottamassa otettaan. Kahden välissä ELÄMÄ. Kahden elämän VÄLISSÄ. Välissä kokonainen elämä.

Sumuinen sunnunta aamu

Yöpaidassa läpi sunnuntain!!!

Sisareni lähetti linkin Suomen television Onnellisuus-ohjelmaan. Mielenkiintoinen, vaikka täällä Saksassa ohjelmaa en näekään. Jokainen ihminen kysyy aina uudelleen ja uudelleen saman kysymyksen: "Olenko minä onnellinen"? - "mitä onnellisuus pitää sisällään"?

Onni on kiinni arkisista asioista. Mielen ja ruumiin tasapainosta. Pienistä värikkäistä hetkistä. Yksin tai yhdessä. Tuoksuista, jotka tuovat mieleen muistoja vuosien takaa. Yksi lyhyt onnen hetki seuraa läpi elämän.

Luin tädiltäni 50-vuotislahjaksi saamaani kirjaa: Lämpöä ja Valoa" Runoja iltojen hämärään. Sen on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen ja kuvat ovat niitä hämäränlämpöisiä tunnelmia, jotka Minna Immonen loihtii uskomattoman kevyellä tavalla. Kirja on lempilukemistani. Kun avasin kirjan tänään, eteeni aukeni kohta: "Jos saisin yhden aamun ja yhden maiseman, niin miten valitsisin parhaan ja kauneimman?"

On vaikea sanoa mikä elämäni hetkistä ja aamuista on ollut se kaunein ja minkä haluaisin elää uudelleen, mutta näitä hetkiä pikku Iidan kanssa en hennoisi antaa mistään hinnasta pois muistoistani. Minusta on selvästi tullut mummi. Mummit katsovat elämäänsä eteenpäin pienten varpaiden ja sormien lomasta, muistellen kuinka omien lasten kehittyminen jäi kaiken arkisen kiireen alle, huomaamattomiin. Nyt on toinen asenne elämään ja sen nopeuteen. Pienen lapsen kehityksen seuraaminen on uskomattoman hauskaa, kun keskittyy vain yhteen asiaan. Kun ei tarvitse enää kaksi, kolmin ja nelinkäsin selviytyä tiskistä, vaipanvaihdosta, koirien luiden poisheittelyistä, kirkon ovien avaamisesta turisteille sunnuntai aamuna ennen kukonlaulua....On vain pieni lapsenlapsi, jonka näkee aivan toisin silmin ja uudella rauhallisuudella.

"Kauneinta mitä näen
on sinun katseesi.
Kauneinta mitä kuulen
on sinun äänesi.
Kauneinta mitä tiedän
- kaikki on sinussa.
Enemmän kuin mitä koskaan
osasin toivoa."

Ja nyt lähden ompelemaan Iidalle housuja!!!

KIRJASUOSITUS!!!!!

EHDOTON MUSS UND MUST UND TÄYTYY LUKEA JA VIELÄ PALJON ENEMMÄN on Laurent Gaudé:n kirja "Kirottu suku", joka kertoo Montepuccion kylästä Etelä-Italiassa, Apulien alueesta vuosien 1875 alusta miltei tähän päivään. 5 sukupolven ajalta kuvattu kertomus on tiivis, intensiivinen, älykäs, jännittävä ja silti arjen asioista kertova tarina, jota ei malta jättää käsistään edes ruuanlaiton tai nukkumisen ajaksi. Suvun tapahtumat seuraavat uniin. Minä ainakin käyskentelin tyhjillä kivikujilla armottoman polttavassa auringossa ja haistoin kuivettuneen kalan löyhkän, sokaistuin pistävän kirkkaasta auringosta ja näin kuinka miehet istuivat talojen varjoissa polttelemassa tupakkaansa, kun naiset touhusivat lieden ääressä viileissä huoneissa.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjailija sai vuonna 2004 Goncourt-palkinnon Ranskassa ja on Ranskan lupaavimpia kirjailijoita.

Istun lattialla, polvillani, kaikessa kiireessä sunnuntain keskipäivän aikaan, kun myöhäinen aamupala on juuri korjattu pois. Kylässä on tänään vaelluspäivä. Kerran vuodessa kokoontuu kylämme kirkolle kymmeniä. ellei satoja ihmisiä - säästä riippuen - osallistuakseen 20 km pituiselle vaellukselle. Tänä vuonna en jaksanut lähteä. Jalkani on leikattu joskus 30 vuotta sitten Rovaniemellä ja epäonnistuneen leikkauksen jälkeen sillä ei voi kävellä enää kuin korkeintaan 10 km kerralla.

Viime viikonlopulla olin Unnan lähellä, Hachenin kylässä viettämässä urheilullista viikonloppua 3 naisen kanssa. Uskomatonta rääkkiä, mutta niin hauskaa urheiluviikonloppua en ole koskaan aikaisemmin viettänyt. Tuntui, että sielukin puhdistui siinä rähinässä. Perjantai iltana aloitimme Pilateksella. Se on minun lempilajini, jota harrastan jo kolmatta vuotta täällä meidän pikkukylässämme. Se on tasapainoittava, harmooninen, mutta hyvin lihaksia kehittävä laji, jossa keskitytään hengittämiseen, lihasten yhteistoimintaan ja samalla mielen tasapainoon. Siitä on myös kehitetty jooga-pilates, joka nähtävästi vielä enemmän keskittyy mielen rauhaan.

Yllätyksekseni ihastuin rummutus-aerobickiin niin, että tekisi mieli etsiä täältäkin joku ryhmä, jossa jatkaisin. Se oli varsinaista tasapainoilua rytmin, jalkojen ja vauhdin välillä. Törmäilimme milloin vasemmalle ja milloin oikeale, yhdeltä lensi rumpupalikat ilmaan ja muutaman kerran kaadoimme toisiammekin, kun oikein vauhti kiihtyi emmekä enää tienneet lähteäkö vasemmalle, takaviistoon vai oikealle. Päällimmäisenä oli kuitenkin ilo liikunnasta. Ja sehän minusta liikkumisessa sitä hauskinta onkin, kun saa nauraa, iloita vauhdista ja olla hikimärkä tunnin päätyttyä. Meidän viikonlopussa oli vain vikana ajan puute. Rääkin jälkeen syöksyimme suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Kuivana ja "raikkaana" rynnistimme taas pyyheliinat ja vesipullot kainalossa uudelle kurssille. Sunnuntai aamuna huomasin, että joku oli vaihtanut jalkani! Minulla oli puujalat entisten tilalla. Sain omani vasta torstaina takaisin, kun pikkuhiljaa pohjekipu laantui. Huomasin, etten ole liikkunut tarpeeksi, vaikka joka aamu teenkin voimisteluharjoitukseni, kuten äiti aikoinaan. Liikuntani pitäisi olla kuitenkin monipuolisempaa ja jatkuvaa. Joskus innostun enemmän, sitten taas ompelen ja istun paikallani enkä muista, että likkumiselle ei saisi olla mitään esteitä. Ei edes Iidan tilkkutäkki.

Kankaat odottavat pöydällä. Guido lähti puoleksi tunniksi pois ja minä ajattelin, että ehdin ommella muutaman lappusen siinä ajassa. Päässä pyöri kuitenkin Gaudén kirja, josta oli pakko ilmoittaa koko maailmalle. LUKEKAA se! ehdottomasti sen arvoinen. Scortan suku on kertomus taistelusta, lyhyistä onnen hetkistä, mutta myös siitä, että elämä on elämisen arvoista, vaikka aina ei teekään oikeita ratkaisuja. Kirjan jälkeen päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että minun on mietittävä mitä todella elämältäni haluan ja mikä minulle on täällä tärkeintä, etten tuhlaa päiviäni tyhmyyteen enkä pelkää tehdä sitä mitä todella haluan. Saati, että unohtaisin sanoa läheisilleni mitä he minulle merkitsevät.

Nyt kankaiden kimppuun.
Hyvää sunnuntaita.