tiistai 22. huhtikuuta 2014

Lapsuusmuistoja Viipurista

Äitini muisteli usein millaista oli "silloin ennen" Viipurissa vuosina 1922-1934. Äiti syntyi 8.4.1922, joten ensimmäisistä vuosista hän ei itse muista mitään, vaan on kirjoittanut päiväkirjoihinsa sen mitä muut ovat myöhemmin kertoneet. Joskus tuntuu, että minäkin  olen jo tullut osaksi sitä elämää. Äiti ja mummi kertoivat niin paljon lapsuudestaan ja nuoruudestaan, että miltei muistan ihmisiä kuin itse olisin tuntenut heidät. Lippo ja Olipa tulivat tutuiksi monista kertomuksista ja Lipon traaginen kuolema junavaunun rappusilla satutti minua niin kuin oman ystävän kuolema. Usein iltaisin mummi istui sänkymme vieressä ja pyysimme häntä kertomaan hassuja tapahtumia äidin lapsuudesta.

Ukki ja mummi muuttivat vihkimisen jälkeen Uudenkirkon Vammelsuusta Viipuriin. Ukki sai myöhemmin jopa työsuhdeasunnon, puisen piharakennuksen päädyssä. Pihapiirissä asui johtaja Siven ja hänen veljensä Sulo Siven vaimonsa Impin ja kahden poikansa Lipon ja Olipan kanssa. Sulo muutti sukunimensä myöhemmin Sarantaaksi. He olivat ns. "herrasväkeä", mutta äiti sai kuulemma leikkiä heidän poikiensa kanssa.

"Eräänä keväänä johtaja Sivenin Jorma-niminen poika (myöhemmin hotelli Tornin johtajana Jorma Soiro-nimisenä) lähti ylioppilaskemuihinsa Torkkelin puistossa olevaan Espilä-hotelliin. Me penskat olimme pihalla leikkimässä hiekkalaatikolla, kun hän ilmoitti äidilleni, että hän vie Lipon ja minut jäätelölle Espilään. Minulla oli hameen alta näkyvät housut, vähän hiekkaiset ja Lippokin siitä vaan serkkupojan ylioppilaskemuihin. Lienemme olleet siinä 5 vuoden ikäiset silloin. Kaiketi me ne jäätelöt saimme ja söimme."

Äidin kesämuistot ovat pääasiassa Kannakselta, Vammelsuusta ja myöhemmin Kajaanista ja Iisalmesta. Siihen aikaan oli jo työntekijöillä lomalaki ja ukkikin pääsi perheensä kanssa pariksi viikoksi maalle. Yleensä sukulaisten luokse heinätöihin ja kalastamaan. Mummin enolla, Mikko Räikkösellä oli maatalo, jossa he viettivät usein kesälomia. Toisinaan he kävivät ukin vanhempien luona. Ukin äiti, Helena-mummo eleli Airikanpäässä aikuisten lastensa luona. Mummin nuorin sisar, Miina eli Vilhelmiina asui Antinpäässä. Miina-tädin muistan oikein hyvin Joensuusta, kun kävimme hänen ja Pekka-sedän luona kyläilemässä. Useimmiten olimme Pekan ja Miinan pojan, Reinon perheen kotona. Joensuuhun tehdyt retket ajoittuivat yleensä pääsiäiseen ja niitä matkoja odotettiin hartaasti. Jostain syystä Reinon ja Liisan poika, Jorma oli meille Riitan kanssa kuin isoveli. Samalla tavalla kuin äiti ja Reino olivat keskenään kuin sisar ja veli.

Äiti kertoi Miina-tädin pitäneen häntä kuin omana lapsenaan, sillä hän rakasti lapsia ja keksi aina äidilleni tekemistä. Kävyistä tehtiin lehmiä ja lampaita ja jos äiti löysi metsästä kuolleen myyrän tai metsähiiren, Miina-täti avusti hautajaisjärjestelyissä. Miina-täti kutsui isoa myyrää "rikkaaksi ryssäksi" ja pieni peltohiiri oli vain "köyhä suomalainen". Ehkä se johtui siitä, että Vammelsuussa ja Kannaksella olevat huvilat olivat venäläisten ja se osoitti, että venäläiset eivät olleet köyhiä.
   Mummin vanhempi sisar, Mari-täti asui miehensä Joosepin ja viiden poikansa kanssa myös lähistöllä. Mummilla oli myös veli, Juho, josta minä en tiedä paljon mitään. Muistan mummini kertoneen, että kun äitini syntyi, oli Mari-tädillä jo pari poikaa ja hän  olisi niin toivonut tyttöä. Mari ehdotti sisarelleen eli mummilleni, että antaisi hänelle tyttönsä niin hän antaisi tälle pojan, että mummi saisi vielä vaikka kuinka paljon tyttöjä, mutta hänelle tuntui syntyvän vain poikia. Samassa perheessähän lapset kuitenkin kasvaisivat! Mummi oli kuulemma kivahtanut Mari-tädille, ettei hän lastaan pois anna. Se oli hyvä päätös, sillä äitini jäi ainoaksi lapseksi. Missähän mekin olisimme jos äiti olisi annettu Mari-tädille?

En tiedä mistä minä olen saanut sellaisen kuvan, että Miina-täti oli vähän hapan eikä hänellä ollut paljon huumorintajua. Ehkä elämä oli kohdellut häntä kovin ottein tai sitten lapsena en nähnyt hänen kovinkaan paljon nauravan. Mummini sensijaan kertoi aina hauskoja juttuja ja sisaruksista iloisimpana muistan Katri-sisaren eli Väisäsen mamman sekä Mari-tädin. Mari-tädin ja Väisäsen Mamman eli Anna-Katariinan välillä tuntui olevan valovuosien mittainen ero. Väisäsen Mamma oli hyvin "hieno" ihminen ja piti hyvin tarkkaa huolta pukeutumisestaan ja pöytätavoista. Vietin lapsena monia kesiä Väisäsillä Helsingissä ja opin käyttämään kankaista lautasliinaa, tapa, josta en ole vieläkään luopunut. Kun sitten taas vastaavasti kävimme Kiehuvassa, Kouvolassa Mari-tädin luona, me saimme rymytä pihalla ja puronvarressa mielemme mukaan eikä kukaan pyytänyt varomaan vaatteita. Mari-tädin lapsenlapsen kautta nuoruusiän paras tyttökaverini muuttui sukulaisekseni!!

Sisarukset voivat olla niin tyystin erilaisia, kuin eri perheessä kasvaneita. Olen aina kuunnellut mielelläni mummini kertomuksia omista sisaruksistaan. Joskus olen miettinyt kuinka paljon heidän geenejään ja piirteitään minussakin on ja mitä heistä on siirtynyt omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Ketju on loppumaton.







sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Puutarhaideoita / Neue Ideen für den Garten / New Ideas for the garden

Ensimmäiseksi pääsiäistoivotus kaikille: Hyvää pääsiäistä / Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!

kun en päässyt seuraamaan pääsiäisyönpalvelusta netinkään kautta, kuuntelin nettiradiosta Valamosta lähetetyn palveluksen. Tuntui kuin olisin mukana ollut. Olin tosin niitä, jotka viimeisellä hetkellä tulivat mukaan paastoon, mutta kuten Pyhän Krysostomoksen saarnassa pääsiäisyönä sanotaan, että jotkut ovat ahertaneet päivän ensimmäisestä tunnista, toiset kolmannesta, toiset kuudennesta tai yhdeksännestä. Yhdennellätoista hetkellä saapuneet ehtivät tehdä työtä vain tunnin. Silti denaari on myös heidän, sillä ilojuhlan isäntä haluaa näin: ”Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman.” (Matt. 20:14)

Tänään on siis syytä juhlaan. En ole tehnyt pashaa, mutta silti pääsiäinen tuntuu sydämessä vaikka en saakaan nauttia kaikista niistä ulkoisista tekijöistä, jotka Suomessa loivat pääsiäisyönpalveluksen jälkeen iloisen tunteen sisälle.

Upea ja lämmin keväinen päivä sai houkutelluksi taas japanilaiseen puutarhaan Leverkuseniin. Eilen ihailimme uskomattomia tulppaanipeltoja Zülpichissä, noin 70 km päässä meiltä. Siellä on avattu pari päivää sitten LAGA eli Landesgartenschau, puutarhanäyttely, joka kestää koko kesän. Jos olisi muutama tonni ylimääräistä niin pistäisin puutarhan myllerrykseen. Ihania ideoita tulvi mieleeni.



pieni nurkkaus puutarhassa voisi näyttää vaikka tällaiselta:
 
 tai jos haluaa ikuistaa Buddhan sijaan oman vaimonsa kuvan puutarhan nurkkaukseen voisi kokeilla tätä mallia:
Oliskohan ollut mallina Imatran Inkerille?

täysin puritanisti voisi hankkia puutarhansa nurkkaan patsaita kiviseinää vasten. Patsaiden taakse on mukava piiloutua, kuten tämä pieni tyttö kuvassa...

puusepän taidot omaava voi väsätä tällaisen sohvan näppärästi.

Väsäsin minäkin jotain pientä tänään: Tein pienen pussukan kangastilkuista.

Toiselle puolelle löysin vielä sen verran pitkiä kaitaleita, että niistä ompelin  19 cm x 24 cm kokoisen palasen ja toiselle puolelle jouduin yhdistelemään pienen pienistä kangastilkuista saman kokoisen tilkun, kun tilkkulaatikosta löytyi enää pieniä jämiä.

Tässä on sitten käytettynä niin pienet pätkät, että leikattavaksikaan ei jäänyt enää mitään.Sisäkankaaksi otin vanhan pyyheliinan.

vanhalle pyyheliinallekin löytyi vielä käyttöä. Ei siis kannata heittää mitään pois.

Vierashuone on nyt pistettävä kuntoon, kun huomenna tulee taas Hämeenlinnasta tuttu kylään. Saamme ruispaloja ja lakritsaa....tervetuloa!

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Mekko Julialle

Imatralla on aivan fantastinen kauppa nimeltä "Virkkukoukkunen" http://www.virkkukoukkunen.net/, jossa on aivan ihastuttavia käsitöitä ja kankaita. Jos vain joku lukijoista on menossa Imatralle, käykää ihmeessä tutustumassa tähän värien fantasiaan ja käsityön yksinkertaiseen ideaan, jota on osattu markkinoida oikealla tavalla.

Ostin sieltä kangasta, josta tein Julialle eilen pienen hameen. Tänään on totuuden hetki, kun menen sovittamaan. Tein hameen Ottobre-lehden 3/2009 mallin no. 20 mukaan - hiukan muunneltuna. En laittanut alareunaan nauhaa vaan taskukankaasta helmaan reunan.

Lisäksi ostin kangasta Helsingin Eurokankaasta, joka oli aivan asuntomme lähellä, samassa korttelissa, kun olimme tätini ja setäni "kaupunkiasunnossa" Mikonkadulla. Todellinen ompelijan paratiisi koko kauppa. En olisi millään raaskinut lähteä sieltä pois, kun aina osui kohdalle kangas, jota olisin ehdottomasti tarvinnut. Matkalaukkuun ei vain enää saanut sullomallakaan yhtään ainoaa kankaan kappaletta. Silti mukaan tarttui hamekangas:

Todella kaunis kuvio, josta teen itselleni hameen. Ja Anna löysi itselleen myös kankaan, josta teen hänelle kesähameen.

Tästä kankaasta tulee kesä mieleen. Kädet jo syyhyävät päästä leikkaamaan ja ompelemaan. Kenties ensi viikolla saan hameen valmiiksi. Nyt lähden Juliaa hoitamaan ja jätän ompelut sikseen.

kahden maailman välissä

Äidilläni oli tapana tulla Saksaan nauttimaan keväästä syntymäpäivänsä tienoilla eli 8.4. Hän sai siten kaksi kevättä kuukauden sisällä. Äiti ei jaksa enää matkustaa. Hän ei aina muista katsoa ikkunasta ulos nähdäkseen pajunoksien muuttuvan pajunkissoiksi. On niin paljon asioita, joita hän ei enää jaksa ajatella. Elämä on yhdessä pienessä hetkessä ja useimmiten nekin hetket vilahtavat ohi valonvälähdyksen nopeudella eikä jäljelle jää mitään. Ei ehkä edes muistoa siitä, että kävimme häntä tapaamassa. Mutta äidin silmissä oli yhtäkkiä iloinen pilkahdus, kun lapsenlapsenlapsi astui huoneeseen ja valloitti tilan naurulla. Julia sai äidin yhtäkkiä heräämään. Hän seurasi silmä kovana Julian liikkeitä ja ilmeitä. Aivan kuin kaikki vanha ja unohtunut olisi kadonnut hänestä. Oli ihana nähdä äiti yhtäkkiä niin aktiivisena. Hän katseli Julian pieniä käsiä ja taputti hänen sormiaan ja yritti saada Juliaa tulemaan lähemmäksi.

Julia tutki Katja-mummin kulkuvälinettä ja laittoi välillä nallensa istumaan rollaattorin koriin. Katsellessani Julian ja äitini touhuja, nousi mieleeni oma isoäitini, joka olisi rakastanut pikku Julian vierailuja. Mummini oli lämmin ja välitön ihminen, jolle pikkulapset olivat parasta mitä elämä saattoi tarjota. Oma äitini kirjoitti jo 15-vuotiaana päiväkirjaansa ettei halua koskaan mennä naimisiin ja jos niin sitten täytyy hankkia lapsia, kun se kuuluu asiaan. Hän on aina ollut erittäin hyvä elämään ohjaaja ja antanut paljon neuvoja omalla käytöksellään ja toimillaan vaikka ei koskaan välttämättä halunnut äidiksi. Ehkä juuri siksi oli niin hauska nähdä kuinka hän aidosti innostui pienen lapsenlapsenlapsensa touhuista.

Joka kerta Imatralla käydessä tulee mieleen kuinka paljon asioita katoaa edellisen sukupolven mukana, vaikka äiti onkin välittänyt meille erinomaisella kirjallisella taidollaan kiinnostavia yksityiskohtia omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Luen hänen kirjoituksiaan usein ja nyt olen tekemässä nuorimmalle lapsenlapselleni pientä sukukirjaa, johon olen koonnut äitini kirjoituksia elämästä Viipurissa ja Vammelsuussa. Ilman äidin pikkutarkkoja kirjoituksia jokapäiväisestä elämästä Karjalassa ja myöhemmin Imatralla, eivät minun lapsenlapseni saisi minkäänlaista tietoja kaukaisista suomalaisista sukujuuristaan. Olen äärettömän kiitollinen äidilleni, että hän aina jaksoi kirjoittaa tapahtumista ja elämästään. Nyt, kun hänen sanansa ovat kadonneet jonnekin, jonne me emme näe emmekä saa yhteyttä, hänen kirjoituksensa ovat saaneet entistä suuremman merkityksen.

Äitini kirjoitti mm isästään, Kalle Ikosesta näin:
"Kalle Ikonen s. 18.12. 1894 Uudenkirkon Vammelsuussa, vihitty 10.4.1921 Emma o.s. Rokka, kanssa. Isä siirtyi ensin työnhakuun Koivistolle, jossa työskenteli samassa erilaisissa satamatöissä ja sai kuulla, että Viipurin puhelinyhtiöllä tarvitaan hevosmiestä, meni sinne ja sai työpaikan. Kertoi itse minulle myöhemmin, että työn saannissa oli eduksi se, että hän oli ollut suojeluskunnassa. Johtaja Elis Sivén oli itsekin suojeluskuntalaisia. Puhelinyhtiö sijaitsi silloin Viipurin vanhassa kaupunginosassa Vahtitorninkadulla, ja sieltä nuorelle avioparille järjestyi asunto = yksi pieni huone verstan takana. Keittää sai verstan hellalla, kun työaika oli päättynyt. Äitini muutti asunnonsaannin jälkeen Viipuriin, kotiäidiksi, kuten siihen aikaan oli tapana. Minä synnyin 8.4.1922 Viipurin vanhalla synnytyslaitoksella Kannaksenkadun eli Pietarintien varrella. Niinä aikoina myös puhelinyhtiö siirtyi Pellervonkadun ja Brahenkadun kulmatontille ja isäni hoiteli aluksi yhtiön Pollea ja siinä sivussa ajeli linjoja jopa Jääskeen asti linjakorjaajille. Opittuaan itsekin ammattitaitoa, joskus puliksi varhain vanhemmilta ammattimiehiltä, jotka eivät suinkaan mielellään nuorempiaan neuvoneet, hän "kohosi" ammatissa ja pystyi myöhemmin yksin ajamaan linjavikoja ja korjaamaan keskusvikojakin. Vasta sotien jälkeen oltuaan joa 1934 lähtien Valtion palveluksessa puhelinasentajana Jääskessä, Savonlinnassa talvisodan jälkeen ja Ranualla 1941 lähtien vakinaisena asentajana, hän osallistui ammttikursseihin valtion järjestämillä kursseilla. Koska hän nuoruudessaan ei ollut suorittanut kansakoulua Vammelsuussa, vain ns. kiertokoulun, jollainen siellä oli, niin hän joutui suorittamaan kansakoulun päästötutkinnon aikamiehenä yksityisesti Jääskessä valtion palvelukseen siirryttyään. Kai tämä oli yksi syy, miksi hän halusi kustantaa minulle oppikoulun käynnin. Aloitin ensimmäisen luokan Viipurissa Talikkalan yksityisessä yhteiskoulussa. Rehtorina oli Jaakko Pärssinen ja kansanedustajavaimonsa Hilja Liinamaa-Pärssinen.
Olin ainoa lapsi perheessä ja tämän vuoksi pula-ajasta (1930-luku) huolimatta työmiehen palkalla isäni uskaltautui ottamaan koulun tuomat taloudelliset rasitteet kannettavakseen. Isäni oli kai odottanut poikalasta, mutta kelpuutti minut tyttönäkin opettaen minulle myöhemmin mm. polkupyörän kumien paikkauksen ja ketjujen jatkamisen niin, että korjailin sota-aikana jopa toisillekin pikkuremontteja, kun halusin olla "poikamainen". Kiipeilin jopa puhelinpylvääseen kotipihalla Jääskessä painavien tolppakenkien kanssa."

Tällaisia asioita äitini on kirjoittanut ja paksu kirja on täynnä yksityiskohtia elämästä ja siitä miten ihmiset yleensä silloin - 1920-30 luvulla Viipurissa elivät, miten lähdettiin evakkoon ja miten elämä jatkui siitä huolimatta, että usein mukana tulivat vain välttämättömimmät tavarat. Minulla on isoäitini keittokulho ja muutamia vanhoja Arabian tarjoiluvateja säilynyt. Myös ukkini rintamalla tekemä rasia seuraa uskollisesti paikasta toiseen. Se on kuin pala ketjussa, joka yhdistää minut, lapsenlapseni ja isovanhempani suureksi kokonaisuudeksi.

Isovanhempani, Kalle Ikonen ja Emma Ikonen asuivat samassa kylässä eli Vammelsuussa ja olivat kirjeenvaihdossa keskenään. Ukkini saattoi kirjoittaa joskus jopa kolmekin kirjettä päivässä mummille. Ennen evakkoon lähtöä maaliskuussa 1940, mummi poltti muutamaa kirjettä lukuun ottamatta kaikki kirjeet. Häitä he olivat viettäneet Vammelsuun nuorisoseuratalolla 1921 ja vuoden kuluttua siitä syntyi äitini, Katja, jolle kasteessa annettiin nimi Lahja Irja Inkeri. Äitini vaihtoi nimensä Lahja nimeksi Katariina (Katja) 20.5.1948, kun Lahja-nimi oli sekä miehen että naisen nimi. Anomuksessaan  Kymen lääninhallitukselle hän kirjoitti perusteluna nimenmuutokselle, että jo useampaan otteeseen on virallisisa asioissa tullut väärinkäsityksiä sukupuolesta etunimen vuoksi ja vaikka Katariina onkin ulkolaista alkuperää, se on yleisesti käytetty Suomessa.

Itse olen myös anonut Lääninhallitukselta nimenmuutosta, sillä isäni antama nimi Tintti, oli vielä 1957 epäsopiva nimi lapselle, kun siitä ei voitu varmuudella sanoa onko nimi naisen vai miehen nimi. Sain kasteessa nimen Laura Tuulia ja vaikka kuinka sukulaiset yrittivät käyttää tuota Laura-nimeä, ei se tuntunut luontevalta. Opettajatkin kutsuivat minua Tintiksi niin, että ensimmäistä todistusta kirjoittaessaan opettajani joutui soittamaan äidilleni ja tarkistamaan onko nimi virallisesti Tintti. 13-14 vuotiaana kirjoitin itse kirjeen Lääninhallitukselle ja pyysin lisäämään tuon Tintti nimen Laura Tuulian eteen, joten nyt olen virallisesti Tintti. Mummini yritti silti kutsua minua Lauraksi, mutta hänkin luopui myöhemmin yrityksistään, sillä reagoin vain Tintti-nimeen.

Luultavasti tämä innostus vanhojen asioiden penkomiseen tuli taas tuolta Imatran reissulta. Olen tehnyt pieniä kirjasia lapsenlapsilleni, että hekin saisivat jonkinlaisen kuvan siitä mihin heidän juurensa yltävät. Kalastajista Vammelsuusta on melko lyhyt hyppäys Saksaan, vaikka 1840-luvulta 2014 luvulle tuntuu olevankin valovuoden mittainen matka. Ihmisinä olemme muuttuneet valtavasti, mutta toiveet tulevaisuuden suhteen ovat pysyneet samoina.



keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Bonuslaukku / noch eine kleine Tasche

Ompeluinto tarttui kesken sairastelun. Flunssa iski juuri kun pitäisi olla reipas ja terve Suomen matkaa varten. Mitä muuta sitä voi tehdä, kun aurinko paistaa ulkona pilvettömältä taivaalta ja mittari näyttää reilusti yli +20 astetta ja jäseniä kolottaa kuin 100-vuotiaalla. Tosin tein eilen puutarhassa töitä, kun olo tuntui yhtäkkiä ihan hyvältä. En halunnut antaa periksi sille tunteelle, että flunssa yrittäisi ottaa minusta vallan. Auringonpaiste ja puutarhasakset on ihmeellinen yhdistelmä, joka terveyttää kehnoimman kehonkin.

Mutta ompeluun. Tänään piti lähteä viemään yksi kassi tuonne Bergheimiin tyttökaverilleni. Olin luvannut tehdä sen jo vuosi sitten, mutta jotenkin tässä aina tuli muita projekteja alle ja nyt vihdoin sain kassin valmiiksi ja eilen surruuttelin vielä ekstra bonus kassin, joka menee tämän ison kassin sisään ja sen voi laittaa vaikka roikkumaan kauppakassin sisään, etteivät käsilaukkuvorot pääse rahoihin käsiksi. Tosin isossa kassissa on kaksikin taskua, joista toinen on vetoketjullinen, mutta koskaan ei voi olla tarpeeksi varovainen. Viime viikolla oli lehdessä juttu nuoresta miehestä, joka ryösti 80-vuotiaalta rollaattoria työntävältä mummoselta käsilaukun. Se on törkeyden huippu.

Tässä kuitenkin tämä minut "varakassini" eli laukku laukun sisällä:


pikkulaukku, jossa on Kölnin Kissa merkkinä, että kissa kuuluu Kölniin!



Toinen puoli on vanutettu ja hiukan yritetty tikata, mutta minun tikkaustaitoni tarvitsee paljon harjoittelua. Kaikki kankaat ovat taas vanhoja verhoja, housuja, kangasnäytteitä tai loppupaloja, jostain jonka olen jo kauan sitten tehnyt. Vetoketju on tällä kertaa uusi!

Ihana keväinen tunnelma saapuu sisälle tulppaanien kera. Olen istuttanut rairuohoksi syötävää ruohoa ja joka päivä se kasvaa muutaman sentin. Tuntuu kuin ruohon kasvua voisi seurata tunti tunnilta. Samalta näyttää myös ulkona luonto. Kevät on kasvun ja muutoksen aikaa. Joka päivä löydän puutarhasta uuden kukan, joka on putkahtanut esille tai avannut terälehtensä. Muistan Rovaniemen vanhainkodilta erään rouvan, jonka kanssa kävimme usein päiväkävelyllä varsinkin näin keväiseen aikaan. Hän opetti minulle näkemään pienimmänkin muutoksen luonnossa. Seurasimme silmujen kasvamista, lintujen laulun muuttumista ja keväisen ilman tuoksua. Kun muutin Saksaan, hänen kirjeensä toivat minulle tuulahduksen Lapin Keväästä ja Lapin Kesästä sellaisena kuin sen hänen kanssaan olin kokenut. Kun sain hänen tyttäriltään kuolinviestin, tuntui kuin minunkin kevääni olisi sinä vuonna kuollut.Jokaisena keväänä ajattelen Eilaa ja hänen viisaita sanojaan. Hänen kykyään nauttia pienimmistäkin iloisista asioista elämässä.

Olen löytänyt runon, joka kuvaa erittäin hyvin ystävyyttä, olipa sitten ikäero mikä tahansa.

Zwei in verschiedenen Farben
füllen den Raum
Ihre Farben
vermischen sich nicht
aber jede leuchtet kräftiger
durch das Dasein der Anderen

(Boris Bewernitz)

Kaksi erilaisissa väreissä
täyttää tilan
värit eivät sekoitu
mutta kumpikin loistaa vahvemmin
toisen olemassaolon kautta.