lauantai 26. lokakuuta 2013

Vauvanpeitto / BABY QUILT

tyttäreni tekemä vauvanpeitto ystävättärensä vauvalle. Näin on käsityö perinne siirtynyt 1800-luvun lopulta tähän päivään. Minä opin isoäidiltäni Emma Ikoselta ja nyt Anna on opetellut tilkkupeittojen tekoa. Ihana huomata, että käsillä tekemisen ilo jatkuu sukupolvelta toiselle.

This Quilt was made by my daughter. Handwork Tradition continues from 1800 to today. From my grandmother to my daughter. What a wonderful feeling to see that  handwork skills are not disappearing but staying alive and giving joy to every one.

Tässä peitossa on kankaita Marimekolta, Eero Aarniolta ja muutama Pariisista ostettu kangaspala. Tämä ei ole uusiopeitto, mutta joskushan kankaat on hankittava uusina, että ne myöhemmin pääsevät uusiokäyttöön!

This Quilt is not made of recycled materials. It has parts from Marimekko, parts from Eero Aarnio and some pieces of a material I bought from Paris.



torstai 24. lokakuuta 2013

Myssy / Mütze

kun liikaa yrittää niin korkealta putoaa. Ajattelin tässä siivota ompeluhuoneen, ja pestä pyykit ja lähteä sitten iltapäiväksi töihin - järjestämään toisen ihmisen asuntoa kuntoon. Ja siinä välissä suunnittelin aloittavani kahden tilaustyön eli vauvan tyynyjen ompelemisen. Lisäksi sain tyttökaveriltani valtavan kasan vaatteita, kokoa 34 eli juuri minulle sopivia, kun olen laihtunut 3 kiloa. Lyhentelin eilenkin kolme hametta ja tälle päivälle olin jättänyt hameen ja pari muuta vaatetta muutostöitä varten koneen viereen. Vaan siellä ne kaikki odottavat päivää parempaa. Makaan sängysssä ja tyttökaverini on käynyt jo kaksi kertaa hieromassa Ischias-hermoa, kun nähtävästi se taas pitkästä aikaa ilmoitti olemassa olostaan sen jälkeen,kun olin nostanut painavaa laatikkoa ja yrittänyt kurotella kaapin päälle. Putosin maahan polvilleni, kun minua puukotettiin selkään..ainakin siltä se tuntui, kun rojahdin laatikon mukana maahan ja jäin siihen makaamaan kuin joku puoleksi tapettu eläin. Suomalaisten voimasanojen saattelemana kompuroin portaat alas ja raahauduin sänkyyn. Onneksi alakerran naapurini tuli apuun, kun löysin kännykkäni ja sain soitettua hänelle.

Lisäksi joku Virus on aktivoitunut elimistössäni ja sain lääkkeet tänään. Guidon piti ajaa Essenin Uniklinikalle hakemaan lääkemääräys, kun sitä ei kuulemma voitu faksata meidän apteekkiin. Se oli kahden tunnin keikka pelkän lääkemääräyksen takia. Nyt toivon, että Virus voidaan rauhoittaa. On sellainen tunne kuin jossain tieteisfilmissä, jossa joku Virus raivoaa eikä sitä voida eristää. Tämä on sellainen Virus,joka jokaisella meistä on kehossaan, mutta meillä elinsiirtopotilailla on immuunisuoja nollassa, joten kaikki elimistön viholliset saattavat milloin vain aktivoitua.

Olen ommellut ja aloittanut myös kutomisen. Innostuin isojen lankakerien katsomisesta ja olen käynyt erilaisia blogisivustoja läpi ja löytänyt uskomattomia käsityöihmisiä joka  puolelta. Paras tähän astisista on http://haaraamo.blogspot.fi/2011/01/ruskeat-palmikkosukat.html

vanhoista langanlopuista kudottu myssy. Silmukoita 40 ja puikkojen koko 5,5, langat pääasiassa kaksin-tai kolminkertaisena, riippuen lankojen paksuudesta. Neuloa voi erilaisia kuvioita, minulla oli tässä myssyssä ensin 6 kerrosta 2 oikein 2 nurin, sitten nurjaa 6 kerrosta ja sitten 1 oikein ja 3 nurin ja sininen osa on samaa jatketta, kunnes kavensin jokatoisen oikein ja kun silmukoita oli 20, vedin langan läpi ja päättelin ja tein pahvipyörylöiden avulla tupsun.

Nyt on pakko levätä. Makaan sängyssä, jalat 5 tyynyn päällä koukussa ja yritän olla huomaamatta selkäkipua. Oli ihan pakko nauraa äsken niin, että kyyneleet valui silmistä, kun Guido kiskoi päällyshousuja jalasta ja yritti pukea minulle yövaatteita päälle. Luultavasti kipu oli niin mieletön, etten pystynyt muuta kuin nauramaan. Siinä sitten kikatimme kuin puolihullut, kun Guido veti pyjaman paidan pääni yli ja huomasi siinä vaiheessa, että napit olivat kiinni eikä pääni mahtunut läpi ja minä roikuin jotenkuten sängyn ja lattian välissä ja hän yritti avata puseron nappeja....

perjantai 11. lokakuuta 2013

lahjoituksia päiväkodille / Bags for Kindergarden

Poikani vanhat farkut ja Eero Aarnion kangas = kassi tarhalaiselle.

koristeluun ompelin siksakilla muutaman lastenkankaasta leikatun kuvan . Antaa farkulle vähän väriä. Tosin tuo yläosa Eero Aarnion kankaasta on iloisen kirjava.

Laukun Tein housujen lahkeista. Avasin lahkeet ja ompelin yhteen ja lisäsin taskun, jonka leikkasin vähän reilumman kokoiseksi, että pystyin siksakkaamaan sen. Taskun yläosan niitit haittaisivat muuten taskun paikalleen ompelua. Naruksi löysin laatikoistani purjenarua ja vanhoista takeista olen karsinut stoppareita talteen.

Muut lahjoittamani laukut Ovat enemmänkin tyttöjen makuun, joten päätin tehdä vähintään yhden poikamaisen. Onhan siellä päiväkodissa toki poikiakin. Sitä vain tekee niin mielellään söpöjä tyttömäisiä laukkuja.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Mikä oikeastaan on KOTI ja missä se on?

Tulin KOTIIN, kun palasin Saksaan ja lensin KOTIIN, kun menin Suomeen. Missä siis se kotini on?
Asuin elämäni ensimmäiset 15 vuotta Imatralla ja tunnen sen yhä kodikseni, vaikka siellä ei enää asu kuin 91-vuotias äitini vanhainkodissa. Ensimmäistä kertaa tunsin tällä vierailulla jonkinlaista etäisyyden tai vierauden tunnetta Imatralla. Kadut olivat leveämpiä kuin aikaisemmin, uusia asuinalueita oli tullut lisää ja tutut tiet oli ylitetty uusilla teillä enkä aina tiennyt missä oikeastaan olin. En löytänyt lapsuuden Sappulaa enkä tietä Kimpoloon, jossa vietimme viikonloppuisin Raudanretkeilijöiden kanssa monia hauskoja hetkiä. Olen varma, että tutut paikat Ovat vielä olemassa, mutta tiet sinne suoristuneet, asfaltoituneet ja saaneet uudet nimikilvet. Tutulta tuntuvaa tietä ajaessani nousi jostain muistini sopukoista tunne, että tämän mäennyppylän tiedän, mutta kivitalo tien vieressä on tuntematon. Siellä asuvat uudet imatralaiset, joille paikka on tuttu juuri sellaisena kuin se nyt on.  Joskus tuli mieleeni, että rajan takaa, Karjalasta lähteneet ihmiset palasivat kotikonnuilleen juuri samanlaisissa mietteissä; "tuo suuri kivi oli talomme vieressä, mutta nyt Ovat kaikki rauniotkin jääneet metsän alle, missä on vanha pihapiiri, missä ovat leikkipaikat? Taisin olla vähän kuin pieni karjalaismummo etsimässä omia juuriaan.

Ihmettelin sisarellenikin sitä kuinka Imatra on mielessäni yhä KOTI. Palaan sinne mielelläni ja tapaan vielä muutamia siellä asuvia ystäviäni. Iloitsen jokaisesta tutusta paikasta ja kierrän usein Rajapatsaalla pienen lenkin, jonka tapasimme iltaisin tyttökaverini kanssa kiertää. Katsoimme talojen ikkunaverhot ja mietimme keitä siellä asuu ja mitä he tekevät. Sitä mietin yhä kierrellessäni asuinalueiden keskellä.

Kyse on ikääntymisestä johtuvasta lapsuuden- ja nuoruuden kaipuusta. Kaikki tähän joskus sairastuvat, kun tulevat 50-60-vuoden ikään. "lapsuustakautuma", "menneen ajan kaipuu" - kutsuipa sitä millä nimellä hyvänsä, se iskee vääjäämättä tähän ikäkauteen siirryttäessä. Joku paikka elämässä on aina se KOTI, jonne jokainen mielessään palaa, ja jonka katuja ja kumpuja kaipailee. Asuin miltei yhtä kauan Lapissa, Rovaniemellä, mutta sitä en ole koskaan kutsunut kodikseni. Se oli välivaihe elämässäni ja sieltä siirryin tänne, joka tuntuu kodiltani. Lähden kodistani toiseen kotiin ja palaan aina kotiin Saksaan. Täällä ovat ne ihmiset, joita rakastan ja jotka ovat minulle tärkeitä.  Koti on minulle siellä missä ne ihmiset ovat, joiden kanssa viihdyn ja jotka merkitsevät minulle kaikkea elämässäni. Koteja voi olla moniakin, joskus yhtä aikaa. On kesämökkikoti ja on kaupunkikoti ja on venekoti ja on ulkomaankoti ja on mummola-koti. Kaikissa voi viihtyä ja tuntea olevansa suojassa. Ja kodeista voi myös luopua suosiolla, kun aika on tehnyt kodista asunnon. Se ei ole sitten enää KOTI.


pieni polku on muistoja tulvillaan ja jalat vievät kuin itsestään järven rantaan. Metsä tuoksuu niin kuin se on aina tuoksunut. Äänet ja tuoksut vievät minut lapsuuden tunnelmiin ja siksi jokainen pieni tuttu polku tuntuu niin kotoiselta. Muisti on merkillinen olento meidän aivoissamme. Sinne tallennetaan pienimmätkin äänet ja tuoksut ja niiden valloilleen päästäminen tuo joskus kyyneleet silmiin. Vaikka suuri kivi ei olekaan enää niin järin suuri ja valtava petäjä on kutistunut, minä muutun silti hetkessä pieneksi tytöntylleröksi, joka kuumana kesäpäivänä keräsi käpyjä puolukankeruu matkalla ja teki mielummin heinäukkoja kuin täytti mukiaan marjoilla.

vanhasta sota-ajan korsusta rakennettu sauna, joka on saanut uuden peltikaton on samalla tavalla kokenut muodonmuutoksen kuin minun muistoni lapsuudesta. Jotain vanhaa on jäänyt ja uutta on tullut tilalle. Kaikki ei häviä vaikka joskus niin kuvitteleekin. Jokaisella sukupolvella on omat muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ja niitä vaalitaan sitten joskus "vanhana". Niissä vaelletaan kuin pyhätössä. Etsien tuttuja tuoksuja ja kotoisia ääniä.

 
Mummonmökki on mielessä yhä tällaisena iloisenkirjavana, kodikkaana, vaikka todellisuus olisi jo purkanut sen vuosikausia sitten ja rakentanut paikalle 10-kerroksisen kerrostalon.  (kuva on Rauman taidemuseosta, taidemaalari  Sinikka Palosen näyttelystä http://www.raumantaidemuseo.fi/suomi/palonen.html)





keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kaikki muuttuu Eskoseni

Ei tullut juoksua lehtien keskellä. Tietä ei enää ole. On levennetty ajokaista ja kävelypolku on kadonnut jonnekin suunnittelutoimistojen kaavoituksiin.

on niin paljon muutakin kadonnut jonnekin muistojen lokeroihin ja taas uusia teitä ja uusia asuinalueita tullut tilalle niin että eksyin tänään jonnekin ihan vieraaseen paikkaan, jossa en ole vielä koskaan eläessäni käynyt. kuin olisin vieraassa kaupungissa ollut. Mihin Ovat kadonneet tutut leikkipaikat ja uimarannat? Hotelleja keskellä metsää, luksustaloja turisteille ja satoja uusia omakotitaloja niitä tarvitseville. Ei sitä kaupunkia enää ole, jossa lapsuus tuntui tutulta ja turvalliselta. Järkeni sanoo, että muutos on pakollinen ja välttämätön uusien ihmisten elintasolle. Tunne sanoo, että olen kadottanut jotain arvokasta, jotain joka kuului minulle. Ristiriitainen tunne, kun en kuitenkaan enää asu täällä. Tuskinpa olisin sen onnellisempi jos Imatra ei olisi muuttunut. Kukapa tänne olisi jäänyt, kun terästehdas ja paperitehdas kutistuivat eikä uusia työpaikkoja tehty entisten tilalle. Nyt tuovat itäisen naapurimaan turistit toimeentuloa sadoille imatralaisille - kunhan ei vain kääntyisi kehitys liiallisen rahanhimon mukana meitä vastaan. Paikalliset valittavat, että Suomi myydään itään, mutta Kuka myy?? Suomalaiset itse. Jos ei tuo ikuinen rahanhimo olisi vallannut suomalaisia niin tontit voitaisiin myydä hiukan halvemmalla myös suomalaisille. Tilanne on vähän sama kuin suomalaisten hinku saada etelän auringon alta asunto itselleen. Espanjan aurinkorannat ovat betonista ja espanjalaiset valittavat, etteivät paikalliset pääse enää nauttimaan edes pläntistä vapaata luontoa meren rannalla. Rahanhimo se valtasi aikoinaan espanjalaisetkin ja nyt on edessä laskunmaksu. Ei ole luontoa mitä ihailla, ei rantaa, missä ei olisi tuhansia paljasrintaisia turisteja.

Meidän metsäpoluillamme pidetään loistojuhlia loistohuviloissa ja lintujen pesinnän näkee enää Television luonto-ohjelmista.

Ei sitä lapsuudenmaisemaa enää saa takaisin sellaisena kuin se joskus oli, mutta uusille lapsille tulevat uudet lapsuudenmaisemat, jotka taas joskus muuttuvat. Näin se on aina ollut. Muistoissa kaikki säilyy puhtoisena ja ah, niin kauniina.