Olen aina kerännyt keittokirjoja, siitä lähtien, kun sain ensimmäisen keittokirjan ex-mieheni siskolta lahjaksi. Se on sellainen ihan tavallisen ruuan oppikirja, kun antajakin oli ihan tavallisen ruuan kotitalousopettaja. Sellaista ruokaa pitäisi opettaa nykynuorille, että osaisivat muutakin kuin avata tilaamansa pizzapaketin.
Olen kerännyt reseptejä ja liimannut niitä kansioihin. Nykyisin voi sellaisen kansion tehdä internetissä, mutta luotan yhä vielä vanhanajan keittokirjaan, joita selainen mielikseni, vaikka lopputulos onkin yleensä eräänlaisen budjetti- ja tarvikeongelman yhteensulauma; sitä mitä haluan, ei ole, tai se on liian kallista.
Viime aikoina olen jotenkin vain onnistunut kaivamaan esille reseptejä, joiden tuotehankintalista ei ole samoissa summissa kuin Kreikan valtion velat. Olen myös oppinut etsimään vuodenaikoihin sopivia elintarvikkeita. Mansikoita ei välttämättä tarvitse ostaa tammikuussa jälkiruuaksi. Tosin, en ole koskaan sitä virhettä tehnytkään, vaikka Aldissa oli tänään kevään ensimmäiset mansikat myynnissä. Jostain kumman syystä ne eivät olleet kotimaisia vaan jostain alppien eteläpuolelta tänne lentokoneella kuljetettuja.
En suosi mielelläni tuotteita, joiden rahtaamiseen menee enemmän kerosiinia kuin niiden valmistamiseen sähköä. Viktoriajärven ahven ei siitä syystä löydä koskaan tietään minun ruokapöytääni. Sen istuttaminen Viktoriajärveen on aiheuttanut alkuperäisen kalakannan kuoleman ja pysyvän elintarvikeongelman järven alueella asuville, joille ei kalastuksesta jää edes pyrstöä käteen. Suurin osa kalasta tuodaan päivittäin lentokoneilla Saksaan.
Mitä sitten löysin pöytääni? Tein kierroksen Lidl´in vihanneshyllyssä. Kauppakoriini kerääntyi tänään yksi kukkakaali, Alankomaissa kasvatettu-kuten suurin osa meidän vihanneksistamme Saksassa. Kuljetuskustannukset ovat pienet ja vihannekset aina tuoreita, matka kun ei ole pariasataa kilometriä pitempi.
Ostin toisesta kaupasta tuoretta turskaa 400 grammaa ja todella hyvännäköistä lohta. Ei sekään mitään villiä elämää ole nähnyt vaan pulikoinut tuhansien muiden lajikumppaneidensa kanssa samassa ahtaassa altaassa. Oli pakko tyytyä siihen, kun villiä lohta ei enää saa ja toisaalta kalaa on kuitenkin syötävä pari kertaa viikossa.Jonkinlainen kompromissi on tehtävä, ellei halua kuolla nälkään.
Kotona pilkoin kalat pieniksi paloiksi, leikkasin muutamia kaapista löytyneitä, vähän kuivahtaneita vihanneksia paloiksi ( kaalia, paprikaa ja porkkanaa) ja kuullottelin vihanneksia voissa pannulla, kunnes alkoivat olla vähän pehmenneitä. Liraus cherryä, vaikka onkin paasto ja päälle vettä ja sen jälkeen lisäsin kalapalat n. 10 minuutiksi. Kukkakaalin olin sitä ennen pessyt ja leikannut pieniksi paloiksi ja kuullottanut senkin pannulla pakasteherneiden kera. Nesteeksi lisäsin kaupasta ostettua vihanneslientä. Maustoin vähän kurkumalla (curria en suosittele laittamaan kuumaan öljyyn, siitä tulee kitkeränmakuinen, vasta loppuvaiheessa) ja muskattipähkinällä (tykkään mieluiten tuoreesta, jota voi aina raastaa) , valkosipulinkynsiä muutaman, mutta suolaa en lisännyt lainkaan, kun vihannesliemessä on jo itsessään suolaa. Kukkakaalista tuli oikein hyvänmakuinen lisä kala-vihannespannulle.
Olin ihan ylpeä itsestäni ja tänä iltana uunissa valmistui ihan vanhanajan omena-kauraryynipaistos, jonka syön kohta jäätelön kera. Ei tämä mitään paastoruokaa ole, mutta nuo vihannesjutut sopivat hyvin paastoon.Voi sitä jossain vähän luistaa.
Pikkuhiljaa tässä kehittyy kotikokiksi. Ihmettelen itsekin miten tässä näin on käynyt. Rovaniemellä asuessamme isä ajoi minut keittiöstä ulos, kun sain vedenkin palamaan pohjaan.
Iloisia keittiökokeiluja kaikille ei-kokiksi aikoville.
Isoäidin opettamat käsityöt ovat saaneet minut innostumaan ja haalin kaikki käyttökelpoiset vanhat kankaat. Kaiken voi käyttää uudelleen. Mukana Frieda - kissa, ja 4 lastenlasta.
2 kommenttia:
Keittokirjoja mieki keräilen ja ruokalehtiä! Säästän kaikenlaisia ohjeita joita en kuitankaan sen ekalukemisen jälkeen edes katsele.. hih...
Lähiruokaa pyrin aina hankkimaan, ja ostan pääasiassa suomalaisia elintarvikkeita. Käytän omia poimimiani marjoja hedelmien sijasta ja ehdottomasti suomalaista öljyä kokkaamiseen.
Kala on valitettavasti sitä Norjasta Kiinan kautta lennätettyä kassilohta, sillä Itämeren silakassa on liikaa niitä dioksiineja tai jotakin ympäristömyrkkyä, eikä kotikylän kaupoissa muuta Suomen vesistä pyydettyä kalaa ole juurikaan tarjolla.
Yhden ihmisen taloudessa ei hirveästi haittaa, että kotimaiset tomaatit maksavat talvisaikaan keskimäärin 5 euroa kilo!!
Olen samaa mieltä kanssasi, että pitää kannattaa lähiympäristön pikkukauppiaita ja maalaistaloja mahdollisuuksiensa mukaan.Joskus on kuitenkin pakko turvautua marketteihin. Me ostamme myös "kotimaista" - siis saksalaista, vaikka tomaatit tulevatkin näin talvella Hollannista, kuten muutkin vihannekset pääosin. Lähellä on ihania maalaistaloja, joista voi hakea suoraan kananmunat, maidot (pastöroimattomina) ja lihan haen teurastamon omasta kaupasta. Lihat ovat tässä pelloilla laiduntavien nautojen ja possujen lihoja. Siis kotimaisia ja turvallisesti syötäviä. Marjoja en oikein ostele, kun en tiedä mistä ne tulevat. Suomalaisissakin marjoissa on tutkimusten mukaan niitä N-liiton atomivoimala-onnettomuuden aikaisia jääminkejä eikä niistä päästä eroon edes sadoissa vuosissa. Me pilaamme itse oman ympäristömme ja kärsimme seuraukset. Kerätään me reseptejä ja innostutaan joskus ihan kokeellisiksi kokeiksi.
Lähetä kommentti