perjantai 30. heinäkuuta 2010

Lopetan kirjoittamisen tähän

Ystävät ja kylänmiehet,

täten ilmoitan kaikille lopettavani kaikenlaisen kirjoittamisen turhuutena ja ajantuhlauksena. Miettimällä kysymystä mitä hyötyä tästäkin kirjoittamisesta kenellekään on, olen tullut johtopäätökseen, ettei kirjoittamisella yleensäkään voiteta yhtään mitään vaan vahingoitetaan useimmiten ympärillä olevien ihmisten elämää, kuten minulle on käynyt. Siksi katson parhaakseni, etten enää kirjoita yhtään mitään.

Päiväkirjat ovat erittäin vaarallisia, sillä niitä saattaa joku ulkopuolinen päästä lukemaan. Tuhoamalla päiväkirjat, voi olla varma, ettei kenenkään tietoon pääse mitä minä olen 14 vuotiaana ajatellut opettajistani tai kanssaoppilaistani. Tiedolla voisi olla tulevaisuudessa jollekin haittaa.

On parempi pitää omat ajatukset vain ominaan. Mietin niitä tulevaisuudessa itsekseni. Ellei keksitä jotain laitetta, jolla ajatuksia voidaan lukea, tunnen olevani turvassa ajatusteni kanssa.

Toivon kaikille, jotka joskus ovat blogiani lukeneet, oikein aurinkoista kesää.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Kotona helteessä

näin jälkeenpäin, kotona sohvalla istuessa tuntuu siltä kuin kaikki olisi ollut unta. Lento, ajomatka väsyneenä hirvittävässä vesisateessa kohti Virginiaa, aamut Lynnin kanssa yöpaidassa helteisellä terassilla ja matkat, joita tehtiin kohteisiin, joita iltaisin Guido ipadin avulla suunnitteli. Kaikki se tapahtui ihan oikeasti,koska makuuhuone pursuu vieläkin erilaisia järjestelemistä odottavia esitteitä, kuvia ja lippusia ja lappusia. Matkalaukkukin seisoi monta päivää eteisessä kuin odottavan, että tästä vielä pitäisi lähteä jonnekin. Vain Guidon matkalaukku on poissa. se on pakattu uudelleen ja lähtenyt uudelle matkalle Italiaan.

Guido ehti olla kotona vain vajaan viikon. Torstaista keskiviikkoon. Nyt hän on Italiassa testaamassa autoja. Helteessä. Harjoitteli Amerikan ennätyshelteissä Italian ennätyshelteitä varten. Välissä olivat muutamat ennätyshelteiset päivät Saksassa.

Amerikkalaiset osaavat hoitaa helteetkin niin, että niistä miltei nauttii. Kaupat ja ostoskeskukset ovat ihanan viileitä. Ostoksilla olo on miellyttävää. Kauppakeskukset niin puhtaita, että kävelyteiltä olisi voinut syödä. Rauhallinen, miellyttävä jazz sai olon utuisan tyytyväiseksi ja Guidokin sanoi viihtyvänsä ostoksilla. Pehmeä, miellyttävä, ystävällinen, puhdas, kliininen olotila, jossa ei tunnu minkäänlaista riitasointua. Amerikka! - yksi sen miljoonista puolista.

Kaikki me tiedämme myös ne loput miljoonista puolista; kuka saisi öljyn tulon loppumaan???

Olimme lomalla, mutta elimme keskellä normaalia perhe-elämää. Teimme kaikkea sitä mitä ihan tuiki tavallisessa perheessä tehdään. Se on paljon mukavampaa kuin istua kylki kyljessä pienessä hotellihuoneessa, tuskailla helteessä, kun ilmastointi ei toimi ja jalat ovat rakoilla eikä kumpikaan jaksa enää liikkua milliäkään ja tuhat kohdetta pitäisi silti nähdä.

Tämä oli ihana loma. Heräsimme ensimmäisenä aamuna siihen, kun perheen portugalilainen vesikoira Layla teki pyörremyrsky käännöksen sängyssämme nuollen sekä minut että Guidon läpimäräksi ja kadoten käytävään yhtä nopeasti kun oli ilmestynytkin. Ensimmäisenä aamuna yllätys oli täydellinen, seuraavina odotimme jo milloin Layla puskee oven auki ja hyökkää päällemme, pienen Tobin yrittäessä epätoivoisesti päästä sänkymme päälle, mutta kun amerikkalaiset sängyt nyt sattuvat olemaan puolentoista metrin korkeudella niin lyhytjalkaiset eläimet eivät yksinkertaisesti pääse pomppimaan sängyn päälle. Jäljelle jäi vain Layla, joka piti huolen siitä, että puoli kahdeksalta kaikki olivat hereillä, halusivatpa sitten tai eivät.

Johnin lähdettyä aamulla 8.00 töihin, hiippailin alakertaan katsomaan olisiko Lynn jo herännyt. Yleensä hän seisoi jo aamuinen kahvikuppi kädessään, yöpaidassa keskellä keittiötä. Ensimmäisestä aamusta lähtien seisoimme kahvikupit kädessä keittiössä juttelemassa, kunnes tajusimme, että voisimme oikeastaan mennä terassille auringon paisteeseen, syödä siellä ja puhua 19 vuoden takaiset asiat. Kuin ei välissä olisi ollut päivääkään. Ystävien kesken ei ole väliä vuosista eikä välimatkoista. Jutustelu jatkuu siitä mihin se erotessa jäi. Tekniikka on tuonut mukaan helpottavia koneita, joiden avulla yhteydenpito jatkuu yksinkertaisena, kun ennen odotimme kirjeitä puolin ja toisin usein monta viikkoa.

Nyt istuimme vastatusten - kuten olimme niin monissa kirjeissämme haaveilleet. Ja nyt, kun kaikki on ohi, on kuin olisin elänyt yhden unen, johon niin monet ihmiset mahtuivat yhtä aikaa.
Todentuntuinen uni, ellei minulla olisi edessäni säkillistä esitteitä ja valokuvia, joita järjestelen albumiin. Olen yhä niin vanhanaikainen, että rakastan paperin rapinaa, liimapuikkoa ja saksia. Ihan oikeita albumeita; välilehtiä ja esitteitä, joita leikkelen mieleni mukaan. Niin olen aina tehnyt matkakertomukseni ja niin aion tehdä tämänkin, vaikka otimmekin yli 600 kuvaa matkallamme, mutta kuvakirjaani pääsevät vain harvat ja valitut.

Miten paljon ehdimmekään puhua, vaikka Lynn seisoi aina kahvikuppi kädessä, puhelin toisessa ja järjesteli huostaanotettujen eläinten uutta taloa, taisteli sähkömiesten kanssa pistokkeiden paikoista uudessa talossa ja kävi neuvottelemassa tunti tolkulla rahoittajien pakeilla. Muutamat rikkaat ihmiset halusivat pelastaa kissoja ja koiria ostamalleen tontille rakennettavalle talolle. Lynnin työnä oli hoitaa talon rakentaminen, paperityöt, suunnittelu ja koordinointi ja uusien työntekijöiden hankkiminen. Hän teki 24 tuntia päivässä töitä ja oli aina tavoitettavissa..ja silti ehdimme jutella, suunnitella ja muistella. Vietimme hänen nuorimman poikansa yliopistosta valmistumisjuhlat, jotka hän oli suunnitellut. Suunnittelimme keskellä yötä, viimeisenä päivänä ennen juhlia valokuvakollaashia, jonka tilaus oli jotenkin kaiken muun kiireen keskellä jäänyt viimeisen yöhön. Minä luovutin puolilta öin ja Lynn jatkoi aamu kahteen..kaikki oli valmista seuraavana iltana, kun juhlimme ravintolassa suurella porukalla Mikeyn valmistujaisia. Ihmettelen amerikkalaisten organisaatiokykyä! Lynnillä oli aina kaikki tavarat mukana, hän ei koskaan unohtanut mitään ja kun lähdimme Atlantin rannalle tai Washingtoniin, oven vieressä odotti kylmälaukku täynnä juomista ja pähkinäpusseja "kaiken varalta" jos tulee nälkä.

Elämä tavallisessa amerikkalaisperheessä oli mielenkiintoista. Lauantai aamuna ruohonleikkurit hyrähtivät käyntiin tasan kello 10.00, kuten saksalaisissa pihoissa. Nurmikot olivat kuin kynsisaksilla leikattuja, sadettajat lähtivät käyntiin, kun ilta muuttui yöksi. Lehdet läjähtivät etupihan asfaltille kuten leffoissakin. Kirjeeni pistin talon edustan postilaatikkoon ja nostin punaisen kepin ylös postimiehelle tiedoksi, että ottaa kirjeeni mukaan.(tietenkin korteissani ja kirjeissäni oli postimerkit valmiina - niin yksinkertaista postin lähettäminen kotonta käsin sentään ei ole, että postiljooni maksaisi postimerkkini)

Itsenäisyyspäivän eli 4.7 lähestyessä talot koristautuivat amerikan lipuilla. Jokaisen postilaatikon eteen ilmestyi pieni lippu kuin jostain maan uumenista. Kuka liput jakoi, sitä en koskaan tullut tietämään.

Naapuri teki muuttoa. Kävin kysymässä saisinko kuvata taloa, kun se oli niiiin ihana. Hän veti tikkaat seinustalta, että saisin edustavamman kuvan. Juttelimme, ja kävi ilmi, että hänestä ihaninta oli kävellä Aurajoen rantaa katsellen Suomen Joutsenta....

Seisoimme Guidon kanssa New Yorkissa lippujonossa hirvittävässä helteessä odottamassa pääsyä vapauden patsaalle. Näin t-paidan, jossa luki Lapland. Kysyin englanniksi, että oletkos joskus käynyt Lapissa. Sain murteellisella englannilla vastauksen, että kyllä juu. Sanoin tulevani Suomesta, Lapista. Sitten puhe muuttuikin suomeksi - murteellisella suomen kielellä mies selitti, että ei hän oikeastaan puhu hyvää suomea, mutta hänen vaimonsa on suomalainen. He olivat Berliinistä - lomalla Amerikassa, vaimo suomalainen, mies saksalainen ja seisoimme Nykissä jonossa puhumassa suomea. Jos suomen kieli ei ole kansainvälinen kieli niin mikä sitten!

Puoli yö - aika painua pehkuihin. Jokainen päivä loppuu liian nopeasti. helle alkaa hellittää vähän ja toivottavasti saan nukuttua tänä yönä paremmin kuin edellisinä.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

washington on iso kaupunki


Kaikki on suurta taalla puolen rapakon. Talot vievat korttelin tilan, suojatien ylittamiseen menee minuutti ja askeleita laskin 60 ennen kuin olin toisella puolella tieta. Puut ovat suurempia, kukat lautasen kokoisia, laskematta kalavaleita.
Ja kun Suomessa ja Saksassa on kielletty tuomasta jaateloa kauppaan, taalla kielletaan tuomasta aseita. Olemme Amerikassa, huom!
nyt tuotiin ruoka poytaan ja minun on tehtava tauko. Huomenna on matka Lancasteriin, Amish-ihmisten luokse. tanaan oli Washington paiva. Upea kaupunki ja uskomattomasti vihreita puistoja joka paikassa. Taysin erilaista kuin ylihuomenna New Yorkissa, joka on ylospain suuntautunut kaupunki, kun Washington on pituussuuntaan kasvanut kaupunki. Ja tilaa on joka suuntaan. Puistot valtavia ja talot mielettomia.