Syksyinen kävelylenkki saksalaismetsässä

Ilma oli aivan uskomattoman kaunis, lämmin ja tuoksui syksylle. Töiden jälkeen oli aivan pakko päästä ulos.Ilma oli raitis hengittää ja ympäristö kuin satukirjasta. Auringonsäteet siivilöityivät puiden läpi, polku oli pehmeä kulkea ja metsä hiljainen. Saksalainen metsä ei tuoksu samalla tavalla kuin suomalainen metsä, mutta tunnelma on rauhoittava. Tapasin erään etelä-saksasta lähtöisin olevan naisen, joka kertoi suurista metsistä Schwarzwaldissa ja niiden upeasta villistä tunnelmasta. Sanoin, että minulle riittää aivan hyvin tämä kotoinen metsä, vaikka olenkin tottunut laajoihin "villimetsiin" omassa maassani. Hän kysyi mistä olen oikeasti kotoisin, sillä puheestani kuultaa aksentti, jota monet eivät oikein osaa sijoittaa minnekään. Sanoin tulevani Suomesta ja hän innostui heti suomalaisesta luonnosta. Hänen miehensä on kuulemma käynyt Nokian takia Suomessa. Kerroin, että Nokia on oikeasti pieni kylä ja tunnettu autonrenkaista ja kumisaappaista, mutta Euroopassa Nokia mielletään vain kännyköiksi.

Maisemat ovat hyvin avarat, kumpuilevat ja vihreät. Kaikkialla viljellään maissia, vehnää, pidetään karjaa laitumilla ja lampaita ja hevosia.

Metsäpolku vie hiljaisen metsän läpi. Alue on rauhoitettu ja vilisee villisikoja ja kauriita lehmistä ja hevosista puhumattakaan.

Puusto eroaa huomattavasti suomalaisesta metsästä, aluskasvillisuus puuttuu osittain lähes kokonaan. Sieniä löytyy melkoisesti, mutta kaikki eivät ole syötäviä ellei sitten halua myrkyttää miestään....

somia punalakkisia herkkusieniä, valkoisilla täplillä.

Vaanivat ne metsämiehet täälläkin eläimiä. En vain tiedä milloin on minkäkin lajin metsästyskausi. Viime viikolla paukuteltiin meidän kylän raitilla niinkuin villissä lännessä. En tiedä mitä lajia siellä metsästettiin. Kuulin vain huutoja: "Hiljaa!", joten en usko, että hirvimetsällä olivat.

Joulukuusia ensi jouluksi. Käymme silloin tällöin jo tarkastelemassa kuusiviljelmällä sopivannäköistä ja kokoista kuusta. Jos sattuu olemaan yhtä luminen talvi kuin viime jouluna, on mahdotonta enää löytää sopivaa kuusta, kun kaikki näyttävät vain valkoisilta lumikasoilta. Siksi kuusiin voi laittaa oman nimilappunsa jo tässä vaiheessa, kun kuusen muodosta saa jotain selvää. Talvella on sitten helppo käydä vain kaatamassa oma kuusi. Ellei joku muu ole iskenyt silmäänsä samaan kuuseen ja heittänyt minun lappusen pois...

Köln yksityiskohdissaan

Nämä kuvat ovat Annan kamerasta lähtöisin. Köln näyttää todelliset, yksityiskohtaiset ja mielenkiintoiset kasvonsa sille, jolla on aikaa katsella muutakin kuin näyteikkunoita.



Reinin varrelle rakennetut uudet toimistotalot, joita kutsutaan Rakennuskurki-taloiksi.

Reininvartta iltaauringon hämyssä

Kölnissä löytyy myös todella kauniita vanhoja taloja

ja upeita yksityiskohtia, kuten tämä apteekin oven yläpuolella oleva vaakuna

Kölnin rautatieaseman takaseinä

Ja tarina keisarin uusista vaatteista

Rakennuket voi nähdä myös Audin perspektiivistä...

Tuomiokirkko näyttää aina upealta, mutta varsinkin yövalaistuksessa siitä tulee lumoavan kaunis.

Jos joku vielä ihmettelee miksi pidän Kölnistä, ihmetelkööt rauhassa. Tämä on kaunis kaupunki. Yhtä kaunis on myös meidän maaseutumme, jonne Kölnistä on vain kissanhyppäyksen verran matkaa. Me elämme täällä yhtälailla kaupungissa kuin maaseudulla.

Köln syysauringossa

Hirvittävä tulvavesiseinämä, joka rakennettiin viime vuonna, pilaa jokimaiseman kuin Berliinin muuri...

 Hohenzollernbrücke, on ihan virallisestikin vuorikiipeilijöiden harjoituspaikka

Hohenzollernbrücke ja Kölnin tuomiokirkko.  Silta on rakennettu 1907-1911 ja säilyi sodassa lähes vaurioitumatta, kunnes saksalaiset räjäyttivät sen osittain. Sillalla kulkevat sekä junat, (nykyisin 1200 junaa päivässä) ja jalankulkijat. Ensimmäinen silta joen yli oli roomalaisten rakentama.

 Silta on jo lähes täynnä ns. rakkauslukkoja. Tapa on kuulemma alkanut Italiasta ja nykyisin moniin Eurooppalaisiin siltoihin on tuotu näitä ikuisen rakkauden symboleja. Saksan Rautatiet eivät ainakaan vielä ole ruvenneet repimään lukkoja irti.

  Laivaliikenne Reinillä on melkoinen. Lisäksi Kölnissä vierailevat messuturistit yöpyvät ns. hotellilaivoissa, jotka on ankkuroitu Reinin varrelle.

 Ja päiväkävelyn jälkeen maistuu Kölsch, jossa pitää olla vaahto pinnassa. Siinä ei auta suomalaisturistien mutinat, ettei vaahdosta makseta. Kölniläiset katsovat pitkään, kun suomalaiset rupeavat rähisemään vaahdosta ja pyyhkivät sitä sormillaan pois...Eikä olutta makseta heti tilaamisen jälkeen vaan jokaiseen olutalustaan vedetään viiva ja kun ei enää tilata, lätkästään alusta olutlasin päälle tai pyydetään tarjoilija paikalle, joka yleensä tuo vielä yhden oluen ja sitten lasketaan viivat yhteen.

4-tähden hotelli HYATT Hohenzollernbrücken vieressä. Lasiseinistä heijastuu silta ja koko Kölnin vanhakaupunki.

Keskiviikko oli aurinkoinen, Kölnissä +26 astetta, katukahvilat täynnä auringosta nauttivia kaupunkilaisia ja Photokina-messuilla vierailevia turisteja. Joukossa myös melkoinen määrä suomalaisia.

Vietimme miltei lomapäivän Reinin rannalla kävellen, ihan hissukseen, kun juoksuksi en vielä voinut pistää.
Syksy alkaa kuitenkin tehdä tuloaan ja vaikka auringossa olikin miltei hiki, aavistus syksyä on nähtävissä jo puiden lehdissä. Punaisena, keltaisina ja ruskean eri sävyinä loistavat lehtipuut muistuttavat syksystä. Taivas on kuulakkaan sininen, ilmassa tuoksuvat omenat ja lehdet.

Pitkähihaiset puserot valtaavat t-paitojen paikan vaatekaapissa, värikkäät kesämekot siirtyvät villahameiden tieltä kellariin. Syksy löytää tiensä kaikkialle. Hyvä niin, en jaksaisi koko aikaa pitää lyhythihaisia vaatteita päälläni. Nautin siitä, kun saan vetää nahkasaappaat jalkaan ja lähteä poluille potkimaan kastanjoita ja tammenterhoja.

Mielekkäitä ideoita

Kenkälaatikot kuvilla

Anna kehitteli hyvän systeemin kenkälaatikoille. Hän otti omista kengistään valokuvat ja paketoi kaikki pahvilaatikot yksivärisellä paperilla ja lattoi jokaiseen niiden kenkien kuvat, jotka hän pakkasi laatikoihin. Kengät on helppo löytää.

Peitto, jonka tein Finjalle

Peittoon tarvitaan neliön muotoisia kangastilkkuja, puuvillaa, pestyjä ja silitettyjä. Vanhat kankaat ja lakanat sopivat erinomaisesti. Tilkut kannattaa laittaa lattialle värijärjestykseen ja valita siitä sopivat värit.

Kun tilkut on leikattu, on hyvä asettaa

ne haluttuun järjestykseen lattialle (eikä päästää kissaa sisään huoneeseen sotkemaan tilkkuja) Tässä on maailman yksinkertaisin järjestys, mutta kuvioita voi muutella mielensä mukaan.

Lopuksi koko komeuden ympärille ommellaan

reunus ja ehkä vielä toinenkin ja alapuolelle yksivärinen kangas ja väliin ohut vlies-kangas riippuen siitä miten paksuksi tai ohueksi täkin haluaa. Tämä on tarkoitettu vain päiväpeitoksi eikä vauvan lattiapeitoksi.

Taustalla vlies, joka leikataan peiton suuruiseksi.

Innokasta syksyharrastusta kaikille käsityöihmisille.



Töissä!!!!

Vaikka vain muutaman tunnin, mutta tuntui hyvältä tehdä jotain "järkevää"; avata kirjeitä, vastata puhelimeen ja järjestää papereita, joita pöytä oli pullollaan. Alan olla valmis työpaikalle. En jaksa vielä istua täällä koko päivää, mutta muutaman tunnin kerrallaan. Tämä on sellaista kuivaharjoittelua ennen varsinaista rysäystä ensi viikolla.

Maksa-arvot ovat nousseet, mutta se ei kuulemma ole yhtään kummallista sellaisen sörkkimisen jälkeen. Ovat kuitenkin alempia kuin ennen leikkausta. Hyvä tietää. Parisen viikkoa vielä kuulemma pitäisi ottaa iisisti, että elimistö toipuu leikkauksesta. Yritän itse sopeutua tähän tilanteeseen, etten tee mitään, vaikka olen kotona.

Vaan onko se aina helppoa? Pesin eilen kaksi ikkunaa ja iltapäivällä nukuin 3-4 tuntia sohvalla enkä jaksanut edes kirjaa lattialta nostaa. Olin poikki. Täytyi tunnustaa, että riehuin liikaa. Toipilasaika on kuulemma tarkoitettu lepäämiseen. Opettelen sitä. Toipilaisuutta.

Syksy näyttää kauniilta. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, puut muuttuvat pikkuhiljaa värikkäiksi kuin kynäkotelon puuvärit. Ilma tuoksuu hiukan mädäntyneiltä lehdiltä, mutta se kuuluu syksyyn. Omenoita tulee paljon. En jaksanut tehdä hilloa, mutta olen syönyt niitä noin vain omenoina.

Leikkautin hiukseni. Ehkä sekin piristää. Tuntuu siltä kuin alkaisin olla terveempi. Ensin oli ihanaa, kun pääsin edes sängystä ylös ja vessaan, sitten jaksoin kävellä käytävälle, alakertaan, istua ulkona auringossa Guidon vieraillessa sairaalassa ja nyt olen jo töissä. En toivu enää samalla nopeudella kuin 20vuotias, mutta käy tämä hidaskin latautuminen. On vain opittava hitaaksi. Luovuttava nopeista käännöksistä, kumarteluista ja roskien noukkimisesta lattialta. Ja ikkunoiden pesusta. Sen opin eilen! Kaksi ikkunaa ja olin rätti poikki.

Kaunista päivän jatkoa kaikille.

Vielä lapsuudesta

Ranualla Iko-ukin sylissä 1957, ensimmäinen vierailuni mummin ja ukin luona Lapissa. Ukista näkee tyypillisen karjalaismiehen piirteet; tumma tukka ja nopeasti ruskettuva iho. Ukki tuoksui tupakalle ja korjaili vajan edustalla pyöriä.

Immolan lentokentällä vuonna 1958 Jeepin päällä, lapsenvahteina taisi olla purjelentäjiä, jotka pitivät taukoa isän lennellessä

Istuin lattialla ja selailin vanhoja valokuva-albumeita. Äidin siistillä käsialalla oli jokaisen kuvan alle kirjoitettu selitys, missä ja milloin kuva oli otettu, keitä kuvissa oli ja kenen luona milloinkin olimme kyläilemässä. Miltei kaikkien kuvien kohdalla muistuu mieleeni kuin seitinohut aavistus miltä tuntui juuri silloin, kun istuin Jeepin päällä tai Ukki piti minua sylissä. No, ehkä en kuitenkaan vielä 1/2 vuotiaana pystynyt muistamaan sellaisia asioita. Muistikuvat ovat myöhemmiltä vuosilta, kun 2-3 vuotiaana olin ukin sylissä tai istuin pyörän kyydissä, kun hän ajoi puusiltaa pitkin Ranuan kirkonkylään ja sain jäätelötikun paluumatkalle. Sitä siltaa ei enää ole, punainen mökki purettiin heti, kun ukki ja mummi myivät talonsa ja muuttivat Joensuuhun ukin sairastuttua. Ranualla olen sen sijaan käynyt usein, kun asuin Rovaniemellä. Se tuntui miltei kohtalon johdatukselta, kun muutin Rovaniemelle ja Jarmo kävi pitämässä Ranualla mieskuoroharjoituksia. Kuorossa lauloi ukin ja mummin hyviä tuttavia ja entinen naapuri. Ukki oli aina sanonut, ettei mökkiä myydä, koska Laura (ukki ei koskaan tainnut kutsua minua Tintiksi) tulee ja muuttaa sinne asumaan. Olin melko lähellä, mutta mökkiä ei silloin enää ollut.

Miltä minusta tuntuisi jos näkisin Iidan vain kerran vuodessa? Kerran viikossakin on liian vähän. Mikael sanoi kerran, että olen ihan höperö mummi. Huudahdan innoissani:"hei mummin pieni mussukka" kun Iida juoksee hihkuen luokseni. "Mummu" on maailman ihanin sana. Ainakin, kun Iida sen sanoo. Olen höperö enkä edes kiellä sitä. Koetan puhua niin hyvää suomea kuin pystyn, en mitään löpertely kieltä, sillä muualta Iida ei saa isänsä äidinkieltä korviinsa.

Mummin ja ukin ei tarvinnut Ranualla pelätä, etten oppisi heidän äidinkieltään, mutta he ehkä pelkäsivät, etteivät ehdi välittää omia perinteitään lapsenlapsilleen, kun ehdimme vain kesäksi Lappiin. Vaikka ukin kanssa emme ehtineetkään puhua mitään, hän istui hiljaisena vajan ovella ja korjasi polkupyörää tai meille kolmipyöräistä, oli metsätöissä ja me veimme mummin kanssa päiväkahvia korissa ukille, jäi minulle mieleen varsin selkeä ja kokonainen kuva hänestä. Voimakkaana ja hyvin päättäväisenä ihmisenä, joka oli äärettömän hyvä käsistään. Ukki oli ostanut sähköasennusta ja puhelinasennusta käsitteleviä kirjoja ja opetellut enemmän kuin hänen mestarinsa osasi. Jos ukilla olisi ollut mahdollisuus koulutukseen, hän olisi päätynyt insinööriksi tai ehkä arkkitehdiksi. Talonsa hän piirsi tupakka-askin kanteen ja siitä tuli hyvä.

Isän puolelta jäi ukki myös hyvin kaukaiseksi. Hän oli ankara ja suoralinjainen opettaja, kun taas isä oli hyvin lempeäluontoinen ja taiteellinen. Täysin ukin vastakohta. On käsittämätöntä kuinka vanhemmista ja lapsista voi tulla niin erilaisia. Ei voi puhua omenasta, joka putoaa lähelle puuta. Tässä tapauksessa myrsky on repinyt omenan satojen kilometrien päähän puusta. Isä oli samanlainen kuin äitinsä. Mummi opetti lauluin ja loruin ja runoin. Hänellä oli miellyttävä, rauhallinen ääni, jota oli mukava kuunnella, kun hän sateen ropistessa luki meille serkuille satua Koivusta ja Tähdestä. Makasimme punaisissa kerrossängyissä Puumalan mökillä ja valitsimme miltei aina lukemiseksi Koivun ja Tähden, ja minä itkin joka kerta, kun lapset pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen saapuivat kahdelle kummulle Koivun alle.

Iko-mummin kaapista löytyi aina ne samat korut, mutta mummi kertoi joka kerta tarinan koruista ja Katri-siskostaan. Pakomatkasta Pietarista Helsinkiin, Papan vangitsemisesta ja Katri-siskon vaivalloisesta matkasta  Tulaan hakemaan pappaa takaisin. Joskus pyysimme mummia kertomaan siitä millainen äiti oli, kun hän oli pieni. Onneksi mummin kertomukset ovat säilyneet paperille kirjoitettuna myös jälkipolville. Välimatka 1890-luvulta 2009 luvulle Iidan syntymään ei ole lainkaan niin pitkä kuin miltä se numeroina kuulostaa. Matkaan mahtuu kuitenkin neljän sukupolven verran muutosta niin politiikassa kuin tekniikassakin. Mummi syntyi Tsaari Nikolai II:n hallitessa Suomea. Hän ehti nähdä Venäjän vallankumouksen, Ensimmäisen maailmansodan, toisen maailmansodan ja muutamat muut sodat siinä välissä.

Teknisestä kehityksestä mummin mieleen oli jäänyt ehkä tärkeimpänä asiana ensimmäinen juna. Vanhin sisko Katri oli hakenut sisarensa ja muita kylän lapsia mukaansa katsomaan, kun juna ajaa rautatietä pitkin. Katri oli neuvonut heille pienemmille, että heidän oli  pidettävä puista kiinni, sillä junalla oli niin hirvittävä vauhti, että se saattoi vetää lapset mukaansa. Kuulemma lääkärit olivat varoitelleet katsomasta junan ikkunoista, koska ohi vilistävät maisemat saattoivat vahingoittaa silmiä...junan keskinopeus oli ehkä 30 km tunnissa!

Myöhemmin mummi sanoi, että kaiken muun hän uskoi, muttei ihmisen kuussa käyntiä. Se oli kuulemma kuvattu jossain Amerikan hiekka-aavikolla. En yhtään ihmettele, että kuussakäynti tuntuu mahdottomalta ajatukselta, kun on syntynyt aikaan, jolloin kulkuneuvoina olivat hevoset ja kärryt. Teknisen kehityksen nopeus tuntuu meidän sukupolvemme kohdalla vielä hurjemmalta. Mitä mahtaisi mummi sanoa, jos hän nyt ilmestyisi tänne ja pystyisi juttelemaan lapsenlapsenlapsensa kanssa Suomesta maapallon toiselle puolelle aivan kuin olisi samassa huoneessa hänen kanssaan! Ehkä seuraavan sukupolven saa jo biimatuksi toiselle puolelle maapalloa!

On jotenkin rauhoittavaa istua katsomassa vanhoja valokuvia. Joskus tulee ikävä mummia ja ukkia ja toivoisin, että olisi joku järjestelmä, jolla heidät saisi tänne eloon, mutta se ei vain onnistu - ainakaan vielä. Siksi on niin lohdullista katsoa kuvia ja muistella miten mummi on puhunut, miltä hän tuoksui ja miltä maistuivat mummin leipomat karjalanpiirakat, joita kehuttiin Ranuan parhaiksi.



Takapakkia

Friedhelm osaa nauttia elämästään - only cat can enjoy his life like this

Minun olisi pitänyt ottaa yhtä rennosti kuin Friedhelm ottaa, mutta ihmisillä on tapana poimia ympäristöstään häiritseviä tekijöitä, jotka ehkäisevät rentoutumisen.  Pyykit likakorissa piti vielä kellariin, vaikka lääkäri oli kieltänyt nimenomaan raskaiden taakkojen kantamisen. MUTTA olinhan kotona ja minulla oli AIKAA...siispä ihan noin sivumennen kiikutin pyykit koneeseen, pyyhkäisin lattiat kostealla, kun kissankarvat pyörivät nurkissa, leivoin pullaa, kun nyt vihdoinkin siihen oli aikaa ja halusin nähdä lapsenlapseni, joten ajoin autolla tervehtimään häntäkin. Paluumatkalla poikkesin isoäidin luona vanhainkodilla viemässä hänellekin lämpimiä pullia. Kotiin tullessa olin aika poikki. Sunnuntaina nousi kuume. Maanantaina kurja olo jatkui ja menin vapaaehtoisesti kylässä olevalle lääkärille, kun omalääkärini oli Kiinassa lomalla.

Lääkäri soitti illalla kotiin: Maksa-arvot olivat koholla ja tulehdusarvot samoin. Sain heti lähetteen takaisin sairaalaan. Onneksi ei tarvinnut jäädä sinne vaan antibioottien määrämisen jälkeen pääsin lähtemään kotiin. Torstaina pitää käydä uudelleen tässä meidän kylän lääkärillä ottamassa verikokeet ja soittaa uniklinikalle tulokset. Olen tänään levännyt enkä pessyt yhtään lattiaa.. Tosin en pystyisikään, kun mies keskeytti työmatkansa ja ajoi eilen Itävallasta takaisin kotiin kuultuaan sairaalaanmenostani. Tämän päivän hän on istunut vahdissa sänkyni vieressä ja toteuttaa pienimmänkin toiveeni. Tunnen olevani prinsessa, mutta vähän kaikertaa sisuksiani kun en pääse ompelemaan..

Lupaan kuuliaisesti totella hänen käskyään ja pysyttelen pari päivää rauhallisesti kotona enkä siivoa enkä kirjoita liian montaa kirjettä enkä ompele. On totta, että jos en anna itselleni aikaa parantua, kestää viikkoja ennen kuin selviän työkuntoon. Vaikka minusta koko operaatio tuntuukin niin "pieneltä", kun ei ole vatsan poikki kulkevaa haavaa, sisuskalujani on sorkittu niin perusteellisesti, että niiden takaisinasettuminen vie aikansa ja sitä aikaa minulla on nyt oltava. Kaikki neljä haavaa ovat parantuneet ulkonaisesti hyvin, mutta joku pieni tulehdus vatsassani kuitenkin on ollut, kun kuume nousi.

Makaamme nyt Friedhelmin kanssa molemmat sohvalla ja olemme vain.

Ensimmäinen koulupäiväni Imatran Kansakoulussa

Tämä tapahtui vuonna 1964, kun olin tammikuussa täyttänyt 7 vuotta eli olin jo 7,5 vuotias aloittaessani koulun Imatran keskustan kansakoulussa. Opettajani oli Eeva Ruotsalainen, josta pidän todella paljon.

Jostain syystä ensimmäinen koulupäivä on jäänyt mieleeni varsin elävästi. Asuimme siihen aikaan Pistetaloilla noin parin kilometrin päässä koulusta. Kävin vain ensimmäisen luokan tuota koulua, kun muutimme seuraavana syksynä Rajapatsaalle vastavalmistuneeseen kerrostaloon Ensontielle, josta lähdin Teppanalan kouluun ja sieltä myöhemmin Savikantaan, kun Teppanalan koulu oli niin täynnä, että lapsia piti siirtää muualle. Minä satuin olemaan ns. rajatapaus eli molempiin kouluihin oli yhtä pitkä matka. siirryin siis Savikantaan.

Mutta ensimmäistä koulupäivääni en unohda koskaan. Äiti kävi Rautatehtaalla töissä ja joutui aloittamaan jo kahdeksalta aamulla työt, joten minut piti jotenkin saada kouluun ennen työpäivän alkua. Koska meillä ei ollut autoa, polkaistiin matkaan pyörällä. Äiti nosti minut satulaan. puristin tiukasti satulasta, jalat harottivat kuin suolatikut mahdollisimman kaukana pinnoista ja tarakan metalliosat painoivat ohuen mekon läpi lähes lihattomaan takapuoleeni ja jokainen kivi ja möykky sai minut voihkaisemaan hiljaa. Äiti polkaisi nopeasti eteenpäin. Onneksi ei satanut. Kesämekko, jonka mummi oli ommellut, oli ohut ja sievä. Tunsin itseni vähän prinsessaksi.

Odotin innokkaana ensimmäistä koulupäivääni. Koulu sinällään ei ollut minulle vieras maailma. Minulla oli koulunmummi ja koulunukki ja olimme usein leikkineet serkkujen kanssa mummin opastuksella koulua. Mummi oli siihen aikaan Imatran apukoulussa opettajana ja haki minut silloin tällöin luokkaansa, kun kotiapulainen oli unohtanut tulla hoitamaan meitä. Olin siis innoissani, kun pääsin omaan luokkaan vastaamaan ihan oikeasti kysymyksiin.

Tiukensin otetta tarakasta. Sormiin sattui satulan metallikierteet. Pelkäsin, että äidin paino rusentaa sormeni, mutta jostain oli pidettävä kiinni. Nousu sillalle täräytti oikein makean kipakasti onnettoman laihaa takapuoltani. Ja pelkäsinkin Vuoksen yli pljettaessa. Vesi tuntui niin mustalta. Virta veti pienet lehdet kirteisiin. Kuvittelin miltä tuntuisi jos putoaisin sinne. Käänsin pään pois ja ajattelin muuta. Huokasin äänekkäästi, kun lopulta pitkältä tuntuvan ajan jälkeen olimme Vuoksen toisella puolella. "Nyt saa romahtaa koko silta" -" tai ei sittenkään. Mitentulen kotiin?" muistan ajatelleeni. Kuten taidan ajatella vieläkin, kun ylitän sillat.

Autot ajoivat niin pelottavan lähellä. En uskaltanut kääntyä katsomaan taakseni. Täytyi pitää kiinni ja keskittyä. Aamu ei ollut vielä kunnolla edes herännyt. En minä ehtinyt kuuntelemaan lintuja enkä ihailemaan loppukesän kaunista aamua. Tunsin vain uuden reppuni hyppivän selkääni vasten. Ei ensimmäisenä päivänä tarvinnut eväitä, vaikka olisin niin kamalan mielelläni pakannut jotain reppuuni. Se olisi saanut koulupäivän tuntumaan ihan oikealta koulupäivältä. Myöhemmin lasinen maitopullo ja leipäpaketti täydensivät kouluruokalan joskus melko epämiellyttävän makuista tillilihaa tai aprikoosipuuroa, jonka hajun vieläkin tunnen koulua ajatellessani nenässäni.

Äiti jarrutti, pysäytti pyörän, veti jalaksen paikoilleen ja nosti minut yhdellä kädellä tarakalta alas. Koulunpiha oli tyjä. Seinällä oli kello, joka näytti seitsemää. Äiti sanoi, että hänen pitää lähteä töihin. Takaisin olisi sama matka ja vielä 5 km tehtaalle. Oli oltava kiltti ja reipas ja odotettava, kunnes muut oppilaat tulisivat. Kotiin osaisin kävellä. Parin kilometrin matka. Olisi siellä varmasti muitakin samalta suunnalta, etten yksin tulisi. Jäin seisomaan lentokentän kokoisellel pihalle. Koulu tuntui kaatuvan päälleni ja istuin portaille odottamaan..

Koulu on alkanut

160.000 ekaluokkalaista on aloittanut viime viikolla vähintään 10 vuotta kestävän koulutiensä Nordrhein-Westfahlenin (NRW) alueella. Perinteiseen tapaan ekaluokkalaiset saavat ns. koulupussin, joka on kartionmuotoinen, pahvinen putkilo, täynnä koulutavaroita, makeisia, hedelmiä ja ehkä joku lelukin. Tänä vuonna kuulemma yksi pahvinen "Schultüte" ei ole riittänyt. Enää eivät vanhempien itsetehon kohotukseksi riitä Porsche autotallissa, lomahuvila Karibialla tai 25 metrinen uima-allas takapihalla vaan oman erinomaisuuden ja varakkuuden ulosnäkyminen on laajennettu ekaluokkalaisten koulupussin sisällön laajentamiseen niin, ettei lapsiparka pysty edes itse kantamaan monikiloista hökötystä.

Koulupussin eli Schultüten perinne lähtee jo 1810-luvulta Sachsenista ja Thüringeristä, jossa lasten ensimmäinen koulupäivä haluttiin tehdä mahdollisimman "makeaksi". Ensimmäiset koulupussit olivatkin lähinnä karamelleilla ja hedelmillä täytettyjä ja niitä kutsuttiin myös sokeripusseiksi. Tarina kertoo, että Jenan ja Leipzigin alueilla lapsille kerrottiin opettajien pihalla kasvavasta koulupussipuusta. Kun puun hedelmät eli koulupussit olivat valmiita, olivat myös lapset valmiita aloittamaan koulunsa. Monet ovat unohtaneet, että tapa on lähtöisin juutalaisesta yhteisöstä, jossa lapsille annettiin koulun alkamisen muistoksi Psalmin sanat: "Sinun sanasi ovat suussani hunajaakin makeammat" ja pussiin laitettiin makeita itseleivottuja kirjainkeksejä. Tapa oli tunnettu aluksi vain suurkaupungeissa Itä-Saksan puolella ja vasta 1950 luvulla se laajeni myös länsi-Saksaan ja on yhä vielä käytössä lähinnä saksaa puhuvilla alueilla. Paitsi, ettei kukaan enää taida ajatella taustalla olevaa raamatullista perinnettä vaan pussit ovat muuttuneet eräänlaisiksi vanhempien statussymboleiksi kännyköiden, kommunikaattoreiden ja laptoppien lahjavuoriksi.

Koulun alkaminen maksaa. Mikään ei ole ilmaista. Tutkimuksen mukaan vanhempien kukkaro kevenee 160 euron verran koulutarvikkeisiin ekaluokkalaiselle. Opettajien lähettämä lista tavaroista, joita lapsi ensimmäisen vuoden aikana tarvitsee, on pitkä ja vaikka opettaja ei saakaan ehdottaa kalleimpia mahdollisia vihkoja tai kyniä, isovanhemmat, tädit ja muut sukulaiset auttavat onneksi useimmissa tapauksissa tämän listan toteuttamisessa. Jokainen haluaa tietenkin ensimmäisen lapsenlapsensa tai lapsensa koulutien alkavat mahdollisimman hyvin eikä kukaan halua, että lasta kiusataan sen takia heti ensimmäisenä päivänä, ettei hänellä ole "merkkikynää" tai "merkkipenalia" saati oikeanlaista reppua (joka sekin maksaa usein 100 eurosta ylöspäin!).

CDU ja SPD ovat ehdottaneet ns. koulupuvun käyttöönottoa. Ei mitään Englantilaisen sisäoppilaitoksen mukaista sinistä hame-pusero-polvisukka yhdistelmää vaan jotain yhtenäistä, yksinkertaista ja mukavaa vaateparia, joka yhdistäisi myös koululaiset omaan kouluunsa ja loisivat samalla ryhmäkuuluvuutta. Mielestäni ihan hyvä idea. Meidän alueellamme, täällä Kürtenissä oppilaat ehdottivat itse parisen vuotta sitten jonkinlaisen koulupuvun käyttöä vetoamalla siihen, ettei ketään enää syrjittäisi merkkivaatteiden puuttumisesta. He olivat jopa itse suunnitelleet kouluasun. En tiedä miksi idea ei sitten toteutunutkaan. Kouluasu voisi olla farkut ja samanlainen pusero, villapaita, pusakka tai joku muu vaatekerta, joka olisi kaikille samanvärinen ja samanmerkkinen. Pienillä yksityiskohdilla voisi jokainen korostaa itseään jos välttämättä haluaa erottua "massasta".

Taidanpa aloittaa tästä Iidan kouluasun ompelemisen. Eihän sitä tiedä vaikka SPD ja CDU olisivat siihen mennessä saaneet ideansa läpi. Toivoisin ainakin. Välttääksemme koulukiusaamista pelkkien vaatekappaleiden takia.

Saksalainen sairaala - WAU

Paluu arkeen - tai ainakin kotiin - viikon sairaalassaolon jälkeen tuntuu ihanalta. Oma sänky, oma mies vieressä, oma kissa jalkojen päällä ja omat seinät ympärillä ja vointikin tuntuu ihan toiselta kuin sairaalan kalvakkaassa ympäristössä. Siitä huolimatta, että

-hoito Essenin Uniklinikalla oli ensiluokkaista
- mieshoitajat valittu varmaankin ulkonäön perusteella
- lääkärit ystävällisiä ja avuliaita ja aina valmiina selittämään mitä milloinkin on tehty ja tullaan tekemään
- hoitajat ylen ystävällisiä
-ruoka tuotiin sänkyyn
-kipulääkettä tarjottiin aina kun vain halusi, koska kuulemma sillä tavalla vaivainen ruumis lähtee paremmin taas käyntiin kuin kivuliaana ja vaikeroivana
-aina joku pistäytyi katsomassa, että voimme hyvin (minä ja huonekaverini = maksasyöpäpotilas)
-36 tunnin työrupeamankin jälkeen lääkärit jaksoivat vitsailla verikokeilla, joita tarvittiin keittiön verilettujen valmistukseen
-naurettuamme itsemme kipeiksi, yöhoitaja toi "cocktailit" nauraen, kun huoneestamme oli kuulunut niin kova kikatus, ettei hän uskonut meidän pystyvän nukkumaan ilman kipulääkettä
- lähtiessäni lääkärit ja hoitajat tulivat kädestä pitäen toivottamaan pikaista paranemista

Kaikenkaikkiaan Essenin Yliopistollinen sairaala vaikutti todella pätevältä ja hyvältä sairaalalta. Saksassa sairaaloita vertaillaan ja potilaat vaihtavat mielipiteitä eri sairaaloiden palveluista ja tietenkin hoidoista ja hoidon laadusta. Niistä voi lukea sairaaloiden mielipidepalstoilta ja sairaalat antavat potilaalle tämän lähtiessä sairaalasta monisivuisen kyselylomakkeen täytettäväksi hoitajien ystävällisyydestä, ruuan laadusta, hoidosta, lääkäreiden käyttäytymisestä ja tiedottamisesta jne. Lisäksi sairaala pitää arvostella hotellien arvosteluasteikolla yhdestä tähdestä viiteen. Annoin Essenin Uniklinikalle 5 tähden verran pisteitä.

Kenties voin nyt pitää muutaman vuoden tauon ennen kuin pääsen "nauttimaan" sairaala-hotellin palveluista uudelleen. Toivon tietenkin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi palata sinne, että kystat maksan ympärillä eivät enää kasvaisi, mutta näin ei tilanne taida olla. Sukuamme rasittava polykystinen maksasairaus on tosiasia, mutta terveillä elämäntavoilla ja henkisellä hyvinvoinnilla voin edesauttaa että kystien kasvu hidastuu. En saanut mitään ruokarajoituksia, mutta alkoholia pitää nyt ensimmäiset 3-4 viikkoa välttää kokonaan. Muutama lasillinen viiniä silloin tällöin ei ole pahasta. Enää 4 pientä reikää vatsassa muistuttaa kystien poistosta. Malliksi minusta ei enää taida olla, mutta pääasia, että painostava tunne vatsassa helpotti.

Olen kotona ja nautin kaikessa rauhassa kirjoista, joita en ole ehtinyt pitkään aikaan lukea. Kävin suomalaisen tyttökaverini luona eilen ihailemassa hänen uskomattoman kauniita tilkkutöitään - taideteoksia suoraan sanoen - ja lainasin Leena Lehtolaisen kirjan, joka houkuttaa minua taas lukemaan. On ihanaa, kun on näitä suomalaisiakin ystäviä tässä lähistöllä. Guido lähti tänä aamuna viikoksi Itävaltaan töihin, kun oli siirtänyt lähtöään parilla viikolla nähdäkseen, että leikkaus menee hyvin ja pärjään kotona yksin.

Saksan politiikassa kiehuu ja kuohuu kaikkiin suuntiin. Poliitikot jättävät paikkojaan milloin mistäkin syystä. Pahimmat sammakot on päästellyt suustaan ex- senaattori Thilo Sarrazin, joka on myös Bundesbankin puheenjohtaja ja SPD-puolueen jäsen. Enemmänkin Sarrazin kuuluu äärilaitaan oikeistopiireissä ja äärioikeisto sekä uusnatsit olisivat milloin vain valmiita ottamaan Sarrazin riveihinsä. Hänen kirjansa " Deutschland schafft sich ab " (vapaasti käännettynä Saksa katoaa) on aiheuttanut viime viikkoina poliittisen ristiaallokon, jossa on vaadittu Sarrazinin eroa sekä puolueesta että johtavalta paikalta Saksan Pankin puheenjohtajan tehtävästä. Erottaa häntä ei olisi voinut, koska ei ole tapahtunut mitään virhettä. Hänen mielipiteensä juutalaisten geeneistä ja Saksan ulkolaispolitiikasta (muslimit ovat kaikki samanlaisia, täyttävät maan ja täyttävät Saksan epäsopivalla "materiaalilla") ovat tehneet hänestä Saksan kiistellyimmän henkilön. Jokainen voi sanoa mielipiteensä, mutta kun politiikan huipulla oleva lähtee laukomaan mielipiteitä aiheesta, joka on täysin vastakkainen Saksan hallituksen mielipiteen kanssa, on tietenkin odotettavissa äläkkä, joka ei laannu ennenkuin pahempaa kansankiihotusta on ehtinyt tapahtua.

Miksi ihmeessä joka ikisessä maassa aina ongelmien tullessa vedotaan "ulkomaalaisiin"? Niin Suomessa kuin Saksassakin. Ketä ovat nämä kummalliset "ulkomaalaiset", jotka vievät työt maan omilta kansalaisilta? Kun Saksa tarvitsi työvoimaa, turkkilaiset, italialaiset ja kreikkalaiset ryntäsivät apuun. he tekivät kaiken sen mitä saksalaiset eivät tehneet. He kotiutuivat tänne, perustivat perheet, lapset kasvoivat saksalaisissa kouluissa, eivät enää edes puhuneet vanhempiensa kieltä ja sitten yhtäkkiä, kun talouskriisi poisti työpaikat, saksalaiset olivat barrikaadeilla vaatimassa "ulkomaalaisten" lähettämistä takaisin sinne mistä tulivatkin - 30 vuotta sitten.

Ongelmana on se, etteivät nämä saksalaiset räyhääjät ja suuriäänisesti kailottavat työttömät ole edes halukkaita lähtemään töihin. Eivät he rupea tekemään yhdellä eurolla töitä, kun sosiaalitoimisto maksaa paremmin siitä, etteivät he tee mitään.

En usko, että tilanne on SUomessa yhtään sen erilaisempi. Minä olen täällä "ulkomaalainen" ja kuulun samaan kastiin kuin nämä Italiasta, Kreikasta ja Turkista tulleet työntekijät. Erona on se, että minä en erotu ulkonäköni puolesta saksalaisista.

Niin kauan kuin Suomessa asuvat "ulkomaalaiset" näyttävät suomalaisilta, heidänkin tilanteensa on toinen. Annappas olla, kun tämä tuleekin Somaliasta tai Thaimaasta poimimaan marjoja tai kantamaan lautoja rakennustyömaalle, kriisin kohdatessa heitä ollaan heittämässä ensimmäisenä pois, vaikka he samanarvoisina ihmisinä tekisivät yhtä ahkerasti töitä kuin pellavapäinen Pekka,Jukka tai Pasi.

Mikä antaa meille ihmisille oikeuden tehdä toisesta ihmisestä ala-arvoisemman kuin toisesta?