Ensimmäinen koulupäiväni Imatran Kansakoulussa

Tämä tapahtui vuonna 1964, kun olin tammikuussa täyttänyt 7 vuotta eli olin jo 7,5 vuotias aloittaessani koulun Imatran keskustan kansakoulussa. Opettajani oli Eeva Ruotsalainen, josta pidän todella paljon.

Jostain syystä ensimmäinen koulupäivä on jäänyt mieleeni varsin elävästi. Asuimme siihen aikaan Pistetaloilla noin parin kilometrin päässä koulusta. Kävin vain ensimmäisen luokan tuota koulua, kun muutimme seuraavana syksynä Rajapatsaalle vastavalmistuneeseen kerrostaloon Ensontielle, josta lähdin Teppanalan kouluun ja sieltä myöhemmin Savikantaan, kun Teppanalan koulu oli niin täynnä, että lapsia piti siirtää muualle. Minä satuin olemaan ns. rajatapaus eli molempiin kouluihin oli yhtä pitkä matka. siirryin siis Savikantaan.

Mutta ensimmäistä koulupäivääni en unohda koskaan. Äiti kävi Rautatehtaalla töissä ja joutui aloittamaan jo kahdeksalta aamulla työt, joten minut piti jotenkin saada kouluun ennen työpäivän alkua. Koska meillä ei ollut autoa, polkaistiin matkaan pyörällä. Äiti nosti minut satulaan. puristin tiukasti satulasta, jalat harottivat kuin suolatikut mahdollisimman kaukana pinnoista ja tarakan metalliosat painoivat ohuen mekon läpi lähes lihattomaan takapuoleeni ja jokainen kivi ja möykky sai minut voihkaisemaan hiljaa. Äiti polkaisi nopeasti eteenpäin. Onneksi ei satanut. Kesämekko, jonka mummi oli ommellut, oli ohut ja sievä. Tunsin itseni vähän prinsessaksi.

Odotin innokkaana ensimmäistä koulupäivääni. Koulu sinällään ei ollut minulle vieras maailma. Minulla oli koulunmummi ja koulunukki ja olimme usein leikkineet serkkujen kanssa mummin opastuksella koulua. Mummi oli siihen aikaan Imatran apukoulussa opettajana ja haki minut silloin tällöin luokkaansa, kun kotiapulainen oli unohtanut tulla hoitamaan meitä. Olin siis innoissani, kun pääsin omaan luokkaan vastaamaan ihan oikeasti kysymyksiin.

Tiukensin otetta tarakasta. Sormiin sattui satulan metallikierteet. Pelkäsin, että äidin paino rusentaa sormeni, mutta jostain oli pidettävä kiinni. Nousu sillalle täräytti oikein makean kipakasti onnettoman laihaa takapuoltani. Ja pelkäsinkin Vuoksen yli pljettaessa. Vesi tuntui niin mustalta. Virta veti pienet lehdet kirteisiin. Kuvittelin miltä tuntuisi jos putoaisin sinne. Käänsin pään pois ja ajattelin muuta. Huokasin äänekkäästi, kun lopulta pitkältä tuntuvan ajan jälkeen olimme Vuoksen toisella puolella. "Nyt saa romahtaa koko silta" -" tai ei sittenkään. Mitentulen kotiin?" muistan ajatelleeni. Kuten taidan ajatella vieläkin, kun ylitän sillat.

Autot ajoivat niin pelottavan lähellä. En uskaltanut kääntyä katsomaan taakseni. Täytyi pitää kiinni ja keskittyä. Aamu ei ollut vielä kunnolla edes herännyt. En minä ehtinyt kuuntelemaan lintuja enkä ihailemaan loppukesän kaunista aamua. Tunsin vain uuden reppuni hyppivän selkääni vasten. Ei ensimmäisenä päivänä tarvinnut eväitä, vaikka olisin niin kamalan mielelläni pakannut jotain reppuuni. Se olisi saanut koulupäivän tuntumaan ihan oikealta koulupäivältä. Myöhemmin lasinen maitopullo ja leipäpaketti täydensivät kouluruokalan joskus melko epämiellyttävän makuista tillilihaa tai aprikoosipuuroa, jonka hajun vieläkin tunnen koulua ajatellessani nenässäni.

Äiti jarrutti, pysäytti pyörän, veti jalaksen paikoilleen ja nosti minut yhdellä kädellä tarakalta alas. Koulunpiha oli tyjä. Seinällä oli kello, joka näytti seitsemää. Äiti sanoi, että hänen pitää lähteä töihin. Takaisin olisi sama matka ja vielä 5 km tehtaalle. Oli oltava kiltti ja reipas ja odotettava, kunnes muut oppilaat tulisivat. Kotiin osaisin kävellä. Parin kilometrin matka. Olisi siellä varmasti muitakin samalta suunnalta, etten yksin tulisi. Jäin seisomaan lentokentän kokoisellel pihalle. Koulu tuntui kaatuvan päälleni ja istuin portaille odottamaan..