Vielä lapsuudesta

Ranualla Iko-ukin sylissä 1957, ensimmäinen vierailuni mummin ja ukin luona Lapissa. Ukista näkee tyypillisen karjalaismiehen piirteet; tumma tukka ja nopeasti ruskettuva iho. Ukki tuoksui tupakalle ja korjaili vajan edustalla pyöriä.

Immolan lentokentällä vuonna 1958 Jeepin päällä, lapsenvahteina taisi olla purjelentäjiä, jotka pitivät taukoa isän lennellessä

Istuin lattialla ja selailin vanhoja valokuva-albumeita. Äidin siistillä käsialalla oli jokaisen kuvan alle kirjoitettu selitys, missä ja milloin kuva oli otettu, keitä kuvissa oli ja kenen luona milloinkin olimme kyläilemässä. Miltei kaikkien kuvien kohdalla muistuu mieleeni kuin seitinohut aavistus miltä tuntui juuri silloin, kun istuin Jeepin päällä tai Ukki piti minua sylissä. No, ehkä en kuitenkaan vielä 1/2 vuotiaana pystynyt muistamaan sellaisia asioita. Muistikuvat ovat myöhemmiltä vuosilta, kun 2-3 vuotiaana olin ukin sylissä tai istuin pyörän kyydissä, kun hän ajoi puusiltaa pitkin Ranuan kirkonkylään ja sain jäätelötikun paluumatkalle. Sitä siltaa ei enää ole, punainen mökki purettiin heti, kun ukki ja mummi myivät talonsa ja muuttivat Joensuuhun ukin sairastuttua. Ranualla olen sen sijaan käynyt usein, kun asuin Rovaniemellä. Se tuntui miltei kohtalon johdatukselta, kun muutin Rovaniemelle ja Jarmo kävi pitämässä Ranualla mieskuoroharjoituksia. Kuorossa lauloi ukin ja mummin hyviä tuttavia ja entinen naapuri. Ukki oli aina sanonut, ettei mökkiä myydä, koska Laura (ukki ei koskaan tainnut kutsua minua Tintiksi) tulee ja muuttaa sinne asumaan. Olin melko lähellä, mutta mökkiä ei silloin enää ollut.

Miltä minusta tuntuisi jos näkisin Iidan vain kerran vuodessa? Kerran viikossakin on liian vähän. Mikael sanoi kerran, että olen ihan höperö mummi. Huudahdan innoissani:"hei mummin pieni mussukka" kun Iida juoksee hihkuen luokseni. "Mummu" on maailman ihanin sana. Ainakin, kun Iida sen sanoo. Olen höperö enkä edes kiellä sitä. Koetan puhua niin hyvää suomea kuin pystyn, en mitään löpertely kieltä, sillä muualta Iida ei saa isänsä äidinkieltä korviinsa.

Mummin ja ukin ei tarvinnut Ranualla pelätä, etten oppisi heidän äidinkieltään, mutta he ehkä pelkäsivät, etteivät ehdi välittää omia perinteitään lapsenlapsilleen, kun ehdimme vain kesäksi Lappiin. Vaikka ukin kanssa emme ehtineetkään puhua mitään, hän istui hiljaisena vajan ovella ja korjasi polkupyörää tai meille kolmipyöräistä, oli metsätöissä ja me veimme mummin kanssa päiväkahvia korissa ukille, jäi minulle mieleen varsin selkeä ja kokonainen kuva hänestä. Voimakkaana ja hyvin päättäväisenä ihmisenä, joka oli äärettömän hyvä käsistään. Ukki oli ostanut sähköasennusta ja puhelinasennusta käsitteleviä kirjoja ja opetellut enemmän kuin hänen mestarinsa osasi. Jos ukilla olisi ollut mahdollisuus koulutukseen, hän olisi päätynyt insinööriksi tai ehkä arkkitehdiksi. Talonsa hän piirsi tupakka-askin kanteen ja siitä tuli hyvä.

Isän puolelta jäi ukki myös hyvin kaukaiseksi. Hän oli ankara ja suoralinjainen opettaja, kun taas isä oli hyvin lempeäluontoinen ja taiteellinen. Täysin ukin vastakohta. On käsittämätöntä kuinka vanhemmista ja lapsista voi tulla niin erilaisia. Ei voi puhua omenasta, joka putoaa lähelle puuta. Tässä tapauksessa myrsky on repinyt omenan satojen kilometrien päähän puusta. Isä oli samanlainen kuin äitinsä. Mummi opetti lauluin ja loruin ja runoin. Hänellä oli miellyttävä, rauhallinen ääni, jota oli mukava kuunnella, kun hän sateen ropistessa luki meille serkuille satua Koivusta ja Tähdestä. Makasimme punaisissa kerrossängyissä Puumalan mökillä ja valitsimme miltei aina lukemiseksi Koivun ja Tähden, ja minä itkin joka kerta, kun lapset pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen saapuivat kahdelle kummulle Koivun alle.

Iko-mummin kaapista löytyi aina ne samat korut, mutta mummi kertoi joka kerta tarinan koruista ja Katri-siskostaan. Pakomatkasta Pietarista Helsinkiin, Papan vangitsemisesta ja Katri-siskon vaivalloisesta matkasta  Tulaan hakemaan pappaa takaisin. Joskus pyysimme mummia kertomaan siitä millainen äiti oli, kun hän oli pieni. Onneksi mummin kertomukset ovat säilyneet paperille kirjoitettuna myös jälkipolville. Välimatka 1890-luvulta 2009 luvulle Iidan syntymään ei ole lainkaan niin pitkä kuin miltä se numeroina kuulostaa. Matkaan mahtuu kuitenkin neljän sukupolven verran muutosta niin politiikassa kuin tekniikassakin. Mummi syntyi Tsaari Nikolai II:n hallitessa Suomea. Hän ehti nähdä Venäjän vallankumouksen, Ensimmäisen maailmansodan, toisen maailmansodan ja muutamat muut sodat siinä välissä.

Teknisestä kehityksestä mummin mieleen oli jäänyt ehkä tärkeimpänä asiana ensimmäinen juna. Vanhin sisko Katri oli hakenut sisarensa ja muita kylän lapsia mukaansa katsomaan, kun juna ajaa rautatietä pitkin. Katri oli neuvonut heille pienemmille, että heidän oli  pidettävä puista kiinni, sillä junalla oli niin hirvittävä vauhti, että se saattoi vetää lapset mukaansa. Kuulemma lääkärit olivat varoitelleet katsomasta junan ikkunoista, koska ohi vilistävät maisemat saattoivat vahingoittaa silmiä...junan keskinopeus oli ehkä 30 km tunnissa!

Myöhemmin mummi sanoi, että kaiken muun hän uskoi, muttei ihmisen kuussa käyntiä. Se oli kuulemma kuvattu jossain Amerikan hiekka-aavikolla. En yhtään ihmettele, että kuussakäynti tuntuu mahdottomalta ajatukselta, kun on syntynyt aikaan, jolloin kulkuneuvoina olivat hevoset ja kärryt. Teknisen kehityksen nopeus tuntuu meidän sukupolvemme kohdalla vielä hurjemmalta. Mitä mahtaisi mummi sanoa, jos hän nyt ilmestyisi tänne ja pystyisi juttelemaan lapsenlapsenlapsensa kanssa Suomesta maapallon toiselle puolelle aivan kuin olisi samassa huoneessa hänen kanssaan! Ehkä seuraavan sukupolven saa jo biimatuksi toiselle puolelle maapalloa!

On jotenkin rauhoittavaa istua katsomassa vanhoja valokuvia. Joskus tulee ikävä mummia ja ukkia ja toivoisin, että olisi joku järjestelmä, jolla heidät saisi tänne eloon, mutta se ei vain onnistu - ainakaan vielä. Siksi on niin lohdullista katsoa kuvia ja muistella miten mummi on puhunut, miltä hän tuoksui ja miltä maistuivat mummin leipomat karjalanpiirakat, joita kehuttiin Ranuan parhaiksi.