perjantai 21. joulukuuta 2012

KUNTOUTUS On alkanut!

Tämä on kuin olisi lomalla. BAD NEUENAHR on viehättävä pieni kaupunki ns. Punaviinivaellusreitin varrella. Reinin rannat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia viinikaupunkeja ja tämä on yksi niistä kauneimmista. Lisäksi tämä on kuuluisa casino- ja kylpyläkaupunki. James Bond tuskin tulee vastaan, mutta yksi tai toinen kuuluisuus saattaa istua viereisessä pöydässä pelaamassa. Joulumarkkinat ovat täällä erityisen viehätävät, sillä koko joenvarsi on valaistu. Olen kerran käynyt täällä lahtelaisen ystävättäreni kanssa ja ihastuimme molemmat tämän kaupungin joulutunnelmaan.

Kuntoutuslomani kestää 10.1 saakka ja ohjelmassa on hengitysharjoituksia, ryhmävoimistelua, (uinti ja sauna ovat valitettavasti minulta kiellettyjä), askartelua, kävelyä ja taas kävelyä kilometrien pituisilla käytävillä. Kaupungille en vielä saa lähteä koska immuunisysteemini on nollassa ja jokainen pöpö, jonka voisin sieltä saada, on tällä hetkellä elimistöni vihollinen.

Ruoka on hyvää, monipuolista ja vaihtelevaa. Ravintolasta saa ottaa hedelmiä mukaansa, pikkukeittiöissä voi keittää itselleen teetä tai kahvia, vesiautomaatit ovat sitä varten, että voimme täyttää jatkuvasti vesipullojamme, sillä päivittäinen vesimäärä on 3 litraa vettä. Alan olla niin täynnä vettä, että se pursuaa jo korvistakin ulos!

Eilen oli niin paljon ohjelmaa ja lääkärintarkastus ja sairaanhoitajan keskustelut ja ilmoittautumiset, että illalla rojahdin sänkyyn enkä pystynyt kättänikään enää liikuttamaan, että olisin telkkarin avannut. Makasin puolituntia sängyssä kuin mikäkin mursu rannalla. Nyt olo on huomattavasti parempi. Sain rollaattorin käyttööni muutamaksi päiväksi, koska pitkät kävelymatkat väsyttävät vielä vanukasjalkojani. Rollaattorin kanssa on tukevampi kulkea. On vähän sellainen mummomainen olo, mutta parempi niin kuin vatkulijalat, jotka pettäisivät alta.

Huomenna lähden kotiin viettämään joulua koko perheen, lasten ja lastenlasten kanssa. Anna ja Jakub ovat luvanneet laittaa jouluruuat ja minä saan istua valmiiseen pöytään. Odotan innolla yhteistä jouluamme. Parasta on nähdä lastenlasten riemu, kun joulupukki tai christkind on käynyt tuomassa lahjat.

Toivotan kaikille rauhallista joulua ja ihania, hiljaisia, kirjojen täyttämää joulutunnelmaa. Ilman stressiä, ilman kiireitä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

jouluinen vesisade

viime öinen vesisade pilasi joulumaiseman vaan ei joulutunnelmaa. Se on sentään aina sydämessä eikä sitä muuta aurinkoinen kesäsää eikä syksyinen vesisade. Voisin tästä lähteä puutarhatöihin, jos ei tuo kumarainen kävely haittaisi työntekoa.

Seiniä pitkin kiipeävät joulupukit ovat onneksi tänä vuonna vähentyneet, tilalle ovat tulleet muoviset pukit rekineen ja ah niin kammottavat siniset led-valot. Olisiko mahdollista kieltää ne lailla?

Sain kirjeen kuntoutukseen: HERRA Tintti Attila-Hirth. Ei ole ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen, kun minut luokitellaan mieheksi. Attila-nimi on hämäävä; minä olen unkarilainen mies, mutta kun satun olemaan suomalainen nainen. 25 vuotta sitten matkustin junalla Berliinistä Budapestiin. Unkarin rajalla ystävällinen tullimies otti passini ja katsoi minua, katsoi passiani ja katsoi taas minua ja totesi: "mutta tehän olette nainen!" Sanoin, että se oli erittäin hyvä arvaus. Attila on yhtä yleinen etunimi unkarissa kuin Matti Suomessa. Soitan maanantaina kuntoutukseen ja kerron heille salaisuuden: Olenkin nainen, ellei heillä ole mitään sitä vastaan. Ja tulen 20.12 kuntoutukseen. Yritän saada 24.-25.12 välisen ajan vapaaksi, että pääsen jouluksi kotiin. En ole tehnyt mitään joulun eteen. Siivous suoritetaan joulun jälkeen. Anna lupasi imuroida ja tehdä ruuat Jakubin kanssa ja koko suku tulee tänne. Rakastan suurta sukujoulua. Ilman sitä ei joulu ole mitään. Vaikka sitten koristeet puuttuisivatkin! Kuustakaan ei hankita, kun Guido sanoi, ettei hän mitään sillä tee ja Frieda innostuisi vain leikkimään kuusen koristeilla. Muutaman tärkeimmän joulukoristeen olen ripustanut seinälle. On ns. pakollisia perinteisiä joulukoristeita, jotka ovat olleet jo lapsuuteni jouluissa ja ilman niitä ei joulu tunnu oikein oikealta joululta. Vaikka sitten joulu onkin sydämessä.

Kädet tärisevät kuin olisi parkinson. Johtuu immuunsupressiiva lääkkeistä, sanoi Professori Papandoulos. Iho on kuiva kuin hiekkapaperi vaikka kaataisin pullollisen kosteusvoidetta ja vetäisin vielä öljyä päälle. Selkääni en saa vielä aivan suoraksi enkä uskalla pakolla venyttää, kun vatsaan sattuu. Edellisen leikkauksen jälkeen raivostuin niin tälle kumarakävelylle, että nojasin seinään ja pakotin itseni suorasi vaikka kyyneleet valuivat ja teki mieli huutaa. Nyt en oikein uskalla. Tällä kertaa leikkaus oli vähän isompi kuin edellinen. En halua, että sisälläni jotain repeää. Silti olen kärsimätön. Teen jalkalihasharjoituksia, kävelen portaissa, mutta muistan myös levätä. Anna toi kassillisen elokuvia, joita voin katsoa päivällä, kun lepään. Tai ehkä se on houkutus asettua paikoilleni ja levätä. Painoni nousee, mikä on hyvä merkki siitä, että ruoka maistuu vaikka syönkin vain pieniä annoksia. Paitsi, kun Guido teki sitä ihanaa jauhelihakastiketta, jota en voi vastustaa.

Olen yhä väsynyt ja kärsivällisyyteni on kovilla, kun haluisin tehdä jo niin paljon enemmän kuin mitä jaksan. Kuntoutus on hyvä, koska siellä on muitakin maksasiirtopotilaita ja meillä on keskusteluryhmiä, joissa varmaankin voi vaihtaa mielipiteitä siitä miten kuntoutus edistyy ja mitä kaikkea saa tehdä ja mitä pitää varoa. Nyt olen vähän hakoteillä, kun en tiedä uskallanko väsyttää itseäni ja kuinka pitkään voin kävellä, saanko lähteä ulos kävelemään vai pitääkö pysytellä vain kotiseinien sisällä.

Taidan ottaa sauvat mukaan kuntoutukseen. Ehkä pääsen jo sauvakävelyyn, kunhan ensin lihakset vahvistuvat.

Hyvää adventtisunnuntaita.


maanantai 10. joulukuuta 2012

Päivä kerrallaan

Voimat ovat vielä aika vähissä. Jalat ovat kuin huonosti vatkattua vanukasta ja lihakset roikkuvat vähän kanan heltan malliin. Fitnes-studio on kiellettyjen nautintojen listalla, mutta portaat ovat käytössä. Heiluttelen jalkoja, oion koipia, venyttelen käsiä ja kipristelen varpaita. Armeijanmalliset kyykky-sulkeiset ovat antaneet hiukan esimakua siitä miten hien saa pintaan, vaikka ei juoksekaan maratonia. Ensin kolme kertaa kyykkyyn meno sai hikipisarat otsalle ja pulssin nousemaan, mutta ei laskemaan. Nyt jaksan mennä jo 10 kertaa kyykkyyn ja nousta varpaille ja kävellä portailla ja....lysähtää olohuoneen lepotuoliin ja puuskuttamaan kuin ylipainoinen riippuvatsasika.  Väsyttää niin vietävästi, mutta ajattelen sen johtuvan myös lääkkeistä. Aamulla 8.00 otan ensimmäiset 4 tablettia, että kroppani ei rupeaisi hylkimään tätä uutta elintä, tunnin päästä toiset 3 ja sitä rataa ilta yhdeksään.

Laiskanlinnastani on vaikea nousta, kun siihen on kerran lysähtänyt. Ostin kesällä ihanan puutarhatuolin olohuoneeseen. Se on keinutuolin ja lepotuolin yhdistelmä ja painopistettä siirtämällä se on joko lähes pystyasennossa tai lepoasennossa. parempaa tuolia saa tähän hätään hakea. Makailen peiton alla - minua paleltaa koko ajan - mutta sekin johtuu varmasti vielä lääkkeistä ja siitä, etten liiku niin paljon kuin muuten liikkuisin. En pese ikkunoita, en lattioita en puunaa hopeoitani enkä edes virkkaa. Luen Kindleäni, katson elokuvia, joita olen toivonut voivani katsoa jo kauan aikaa. Nyt minulla on sitä aikaa ja nautin siitä, että voin keskittyä suomalaisiin elokuviin. Tänään katsoin "kohtaamisia", joka oli todella mielenkiintoinen, ketjumainen kohtaloiden yhteensulautuminen. Tarinoita todellisesta elämästä.

En anna ajatusteni vaipua ongelmatilanteiden vatkaamiseen. Silloin tällöin, kun en ehdi ajaa epämiellyttäviä ajatuksia, ehdin pirauttaa muutaman kyyneleen, kun tulevaisuus on vielä epävarmaa. Toisaalta ajattelen, että kenenkähän tulevaisuus ei olisi epävarmaa. Bochumissa suljetaan Opelin tehdas ja taas jää 3000 työntekijää vaille työtä. Minulla ei ole töitä, en edes kuvittele hakevani mihinkään ainakaan seuraavien 6 kk sisällä. Enhän saa mennä edes saunaan seuraavien 6kk-12 kk sisällä. Sanoin lääkärilleni, että se on samaa kuin saksalaiselta kiellettäisiin suihkun käyttö!

Minulla on vahvat taustajoukot. Jos yöllä hengitän tavallista raskaammin, huokaan tai niiskutan, syttyy valot palamaan ja Guido ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa. Anna tulee aamuisin Julian kanssa aamupalalle ja  tänään kirjoitimme joulukortteja ja paketoimme pieniä joululahjoja. Olen jouluihminen ja kaipaan kynttilöitä ja joulutohinaa. Jätän sovinnolla tänä vuonna pipareiden paiston ja laatikot muille. Teemme sukujoulun, jokainen tuo jotain ja istumme yhdessä kaikessa rauhassa suuressa pöydässä ja nautimme yhdessä olosta. Lahjat ovat sivuseikka, parasta on se, että olemme kaikki yhdessä. Lapset, lapsenlapset, kaikki isovanhemmat ja tietenkin Frieda.

Tähän asti kaikki on mennyt hyvin ja uskon jokaisen päivän vahvistavan sekä lihaksiani että optimismiani. Kaikki kääntyy vielä parhain päin.

Kiitos kaikille positiivista ajatuksista ja sytytetyistä kynttilöistä.


perjantai 7. joulukuuta 2012

maksansiirto tehty!!

keskiviikkoisin on mummi-päivä. kaksi viikkoa sitten keskiviikkona hain innoissani Iidan tarhasta ja poimimme oksia kotikoivusta. Tarkoitus oli tehdä adventiksi ovikoriste. Pöytä oli kasattu täyteen kaikenlaisia joulukoristeita ja sanomalehtipaperit peittivät tukevan Ikean pöydä. Ensin söimme tukevan aterian ja sitten nostimme hihat ylös ja rupesimme rakentamaan kranssia....kun puhelin soi. "täällä yliopistollinen sairaala Essen. Teille on löytynyt sopiva maksa ja pyydämme teitä tulemaan sairaalaan tunnin sisällä.....!!!" Muistan kysyneeni, ettei tämä kai ole mikään vitsi, mutta ei se ollut. Soitin sairaalaan uudelleen ja sain saman vastauksen. Hetken aikaa päässä pyöri kaikenmaailman ajatukset, mutta sillä hetkellä ei tullut mieleenkään sanoa EI. olin vielä päivää aikaisemmin pohtinut mitä sanoisit, jos puhelu tulisi. En ollut lainkaan varma halusinko maksansiirtoa. Vointini oli niin hyvä kuin mitään vaivaa ei olisi ikinä ollutkaan. Eikä maksansiirto ole mikään umpisuolenleikkaus vaan se rajoittaa elämääni koko loppuiäksi. Toisaalta, se myös antaa minulle lisää vuosia elämään, jos ja kun uusi elin suostuu toimimaan eikä kroppani sitä hyljeksi. Tiesin myös, että lääkkeet ovat vahvoja ja aiheuttavat usein myös ikäviä sivuvaikutuksia, kuten syöpää, pergamentti-ihoa, käsien vapinaa, raajojen paisumista jne. jne.  Kumpi on pahempi vaiva; ettei maksani toimi lainkaan ja kuolen vai että elän lääkkeiden varassa  ja kärsin ehkä erilaisista sivuvaikutuksista??

Kun sain ajatukseni kasatuksi, soitin Guidolle ja pyysin häntä tulemaan kotiin. Matka sairaalaan kestäisi joka tapauksessa tunnin ja sitä ennen pitää pakata matkalaukku ja viedä vielä Iida pois. Soitin Annalle ja sovimme, että sairaalaan menessämme jätämme Iidan hänen luokseen. Anna lupasi hoitaa Iidan kotiin illalla.

Matka oli varsin hiljainen. En pelännyt varsinaisesti leikkausta vaan sen jälkeistä aikaa. Leikkaukseen en voinut vaikuttaa, kaikki oli lääkäreiden harteilla ja uskoin heidän tietävän mitä tehdä sillä Essenin Uniklinikalla tehdään 160 maksansiirtoa vuodessa.

Olimme perillä joskus viiden aikaan iltapäivällä. Maksa ei ollut vielä saapunut sairaalaan. Minun oli oltava siellä ensin. Sain huoneen, mutta istuimme Guidon kanssa oleskelutilassa, kunnes minut käskettiin sänkyyn. Mikael tuli yllättäen sairaalaan suoraan töistä ja olin äärettömän onnellinen nähdessäni hänet siellä, sillä tiesin, että hänellä oli valtavasti töitä ja vielä omat pienet lapsensa, joiden luokse hänen piti kiirehtiä.

Puin tosi seksikkäät verkkosukat jalkaani ja pepun paljastavan kauhtanan ja Guido seurasi minua nukutushuoneeseen asti. Lääkäri ja hoitajat vitsailivat ja jutelimme lasten kielellisestä kehityksestä, kunnes anestesialääkäri sanoi, että nyt suu kiinni,  nukutus alkaa...enkä sen jälkeen muista mitään. Katsoin yhtä lääkäriä silmiin ja muistan hänen hymyilleen juuri ennenkuin muistini katkesi. 8 tunnin leikkauksen jälkeen minut kärrättiin tehohoitoon ja vuorokauden kuluttua alkoi herättely. Guido oli istunut aamukolmeen sairaalassa ja kotiin tultua hän oli joutunut siivoamaan ensin keittiön; Frieda kuvitteli meidän jättänen ruuat pöydälle häntä varten ja kaikki hauskat irtotavarat oli heitelty sinne tänne, vesilasit kaadettu pitkin lattioita ja yksi lasi oli kipattu kauniisti lattialle tuhansiksi siruiksi. Siinä oli Guidolla tekemistä ennen kuin selvisi aamuyön tunteina sänkyyn!

Herätessäni näin ensiksi Guidon silmät edessäni. Hän oli istunut jo kaksi tuntia kaikken koneiden ja letkujen keskellä ja odottanut heräämistäni. Kovin puhelias en tainnut olla juuri sillä hetkellä sillä hengitysputki oli saanut ääneni katoamaan ja pihisin kuin vanha veturi. Pääsin onneksi tosi nopeasti oikealle osastolle, jossa minua revittiin sängystä jo seuraavana päivänä. Ei täällä todellakaan anneta potilaan jäädä sänkyyn makaamaan. Olin rätti väsynyt ja leijuin jossain pilvien ja maan välillä, kun fysioterapeutti tuli kysymään voinko nousta sängyn reunalle istumaan....Kahden päivän kuluttua minua kävelytettiin jo huoneessa ja 4. päivänä olin käytävällä. Sitten vaan portaisiin ja pientä jalkajumppaa tekemään. Minä olin kuvitellut, että maksansiirron jälken makaan viikotolkulla vielä puolitokkurassa, mutta kuulemma heti, kun elimistö hyväksyy uuden elimen, paranemisen alku on potilaan aktiivisuudessa ja sitä koetetaan vahvistaa kaikin tavoin. Totta kai olin väsynyt ja ensimmäiset askeleet saivat hien pintaan ja tuntui kuin olisin juossut puolimaratonin, vaikka olin kävellyt huoneen päästä päähän- 20 askelta!

Pahoinvointi aiheutti sen, että lääkärit pelkäsivät, etteivät lääkkeet vaikuta, kun oksensin ne koko ajan pois. Onneksi lääkkeet kuitenkin tehosivat ja ensimmäiset 3 kriittistä päivää olivat onnellisesti ohi.  Nyt sain valtavan kassin lääkkeitä, joista Guido maksoi 110 euroa. Lääkkeiden arvo oli kuitenkin yli 9000 euroa. Sairaskassa maksaa erotuksen. Saksa on kuulemma Euroopan ainoa maa, jossa lääkkeistä korvataan niin suuri osa.

Ensimmäiset yöt sairaalassa olivat vaikeita. Näin valtavia painajaisia ja nukkuminen oli lähes mahdotonta vaikka minuun pumpattiin unilääkkeitä ja kipulääkkeitä. Samassa huoneessa oli minua vanhempi nainen, jolle oli kaksi viikkoa aikaisemmin tehty maksansiirto. Hän käveli reippaasti kuin olisi ollut vain varpaankynnen leikkauksessa. Ihmettelin sängynpohjaltani hänen kuntoaan ja hän sanoi, että viikon kuluttua olisin aivan toisenlaisessa kunnossa. Hän oli oikeassa! Hän antoi minulle hyviä vihjeitä ja vahvisti uskoani paremmasta tulevasta. Meillä oli tosi mukava aika yhdessä ja kaipasin häntä todella, kun hän lähti kotiin ja kuntoutukseen.

Sain nukkua kaksi yötä yksin, kun yhtäkkiä keskiyöllä huoneeseen ryntäsi kovalla tohinalla kaksi langanlaihaa, superkaunista nuorta naista, joista toista riisuttiin kovalla tohinalla ja tungettiin samantien sänkyyn. Ehdin vain kuulla, kun hänelle sanottin, että kaikki korut pois, pääliina pois ja sitten häntä jo vietiin leikkaukseen. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin. Tyttöystävä oli odotanut aulassa koko ajan ja kun hän sitten pikkuhiljaa heräili, vaihdoimme muutaman sanan ja aamulla herätessämme hän olikin jo aivan pirteä. Hän oli 28 vuotias (luulin ensin 18-vuotiaaksi) sosiaalialan opiskelija Essenin yliopistosta. Todella suloinen ja niin äärettömän hento ja kohtelias ja jotenkin kuin pieni keijukainen. Luonteeltaan hän oli vahva ja  voimakas ja tiesi tarkallen mitä halusi. Hänen vanhempansa olivat tulleet Turkista Saksaan joskus 70-luvulla ja hän oli erinomainen esimerkki integroituneesta perheestä. Hänellä oli 4 sisarusta ja kaikki opiskelleet hyviin ammatteihin, vaikka äiti ja isä edustivatkin ns. perinteistä turkkilaista arvomaailmaa, mutta lapsille haluttiin antaa mahdollisuus omaan elämään. Tosin hän kertoi, että nimenomaan lasten oman elämän aloittaminen on tosi vaikeaa, kun vanhemmat haluavat aina olla osana vielä aikuistenkin lasten elämässä, mutta hän ei tuntenut sitä ahdistavana vaan suojelevana ja jotenkin lohdullisena, kun tiesi aina, että kotiin saattoi mennä milloin vain. Keskustelimme paljon skandinaavisesta ja turkkilaisesta ja saksalaisesta elämästä ja etenkin nuorten kohtalosta. Hän halusi valmistuttuaan tehdä töitä ongelmallisten äitien parissa.

 Opin myös, että kaikki huntupäiset nuoret turkkilaiset naiset eivät ole millään tavalla alistettuja. Ei ainakaan tämä nuori nainen. Meillä oli niin uskomattoman hauskaa yhdessä, vaikka hän olisi voinut olla oma tyttäreni. Olimme aikoneet pitää yöbileet huoneessa, kun emme saaneet unta. Ei kukaan tullut, vaikka kuinka odotimme. Tuntui kuitenkin siltä, että hoitajilla oli aina jotain asiaa huoneeseemme, sillä jatkuvasti joku kävi kurkkimassa ovella ja juttelemassa kanssamme. Kai hekin huomasivat, että meiltä löytyi aina joku hauska juttu heille kerrottavaksi. Ja etenkin nuoret miespuoliset hoitajat kävivät mielellään piikittämässä huonekaveriani....

Hän lupasi soittaa minulle, kun tulee käymään Kölnissä, sitten kun Kölnin upouusi moskeija, jonka on suunnitelut kuuluisa saksalainen arkkitehti Böhm, valmistuu. Haluan nähdä sen, sillä rakennuksesta tulee todella upea.

Tämä siis maksansiirrostani. Olen kotona. Voin vielä väsyneesti, mutta kävelen portaita ja yritän olla mahdollisimman paljon jalkojen päällä. Tänään en kuitenkaan jaksanut edes suihkuun. Lunta on tupruttani koko päivän ja Guido käytti ensimmäistä kertaa uutta lumikolaa, jonka toi vuosi sitten Rovaniemeltä. Kyllä sillä lumet lähtevät.
Nyt olen kotona pari viikkoa ja sitten lähden kuntoutukseen kolmeksi viikoksi.
Olen kai joulun kuntoutuksessa, ellen saa muutamaa päivää lomaa sieltä. Vietämme puolalais-suomalais-saksalaisen joulun. Kieli roikkuu jo nyt ulkona, kun ajattelen ihania herkkuja, joita Anna ja Jakub ovat luvanneet tehdä.

nyt menen lepäämään. Lumisia terveisiä kaikille suomalaisten joululaulujen parista.