Ensimmäinen kerta lapsenvahtina!!!

tunsin olevani äärettömän tärkeä. Nici pyysi minua avuksi,kun hänen piti siivota ja minusta olisi apua Iidan seuralaisena. Iida on jo 7 kk ikäinen ja potkii itseään isänsä tavoin takaperin pitkin lattioita, kaipaa seuralaista ja haluaa, että hänen kanssaan keskustellaan. Jätin sosiaali-ja terveysministerin virka-autolla Espanjaan ajon käsittelemättä, näytin Iidalle kuinka kangaslaivaa voi vetää punaisesta narusta lähelle ja miten suomalainen kana kotkottaa. Se oli Iidasta vallan mainio juttu. Peilikuvan seuraaminen nauratti, mutta ehkä mielenkiintoisinta oli karhean seinän koskettaminen paljailla jaloilla. Kokeilimme erilaisten pintojen tuntua ja parhaimmalta vaikutti tapetti, toiseksi miellyttävin oli puinen pöydänpinta, vähiten Iida piti karheasta korituolista, joka kutitti jalkapohjia. Koska jalkojen liikkeet ovat vielä vähän väkinäisiä eikä Iida ole aivan varma kenelle jalat kuuluvat, ne potkivat kuin taikinakoneen osat ja vatkaavat milloin mummin vatsaa, milloin peilinpintaa - melko holtittomasti.

Kirjoitimme Emailin Rovaniemen maistraattiin ja kysyimme kuinka Iida voidaan ilmoittaa Suomen henkilörekisteriin. Katsotaan mitä Herra Hyvönen Rovaniemen maistraatista meille vastaa.

Eilen oli Las Vegas sää; kuumuus kietoi kaiken sisäänsä. Kaupasta ulos tultua tuntui kuin olisi astunut saunaan. Eilen oli työpäivä, tänään oli vapaapäivä ja koko päivän satoi! Sade alkoi jo yöllä. Aamulla oli niin tiheä sumuverho, paksu kuin Amazonin jokilaaksossa, ettei naapuritaloa tahtonut nähdä. Sade oli enemmänkin tihkua, 99 %:sen kosteuden alaslaskeutumista erittäin märässä muodossa. Grand Canyonin lähellä olevissa kahviloissa ja ravintoloissa on katoissa vesijohtoja, joista tihkuaa kosteutta - ei varsinaista vettä - vaan kosteaa sumua, joka helpottaa paahtavassa helteessä oloa. Samanlainen "sumusade" oli tänäpäivänä täälläkin. Erona se, ettei meillä ollut 46 asteen hellettä, vaan lämpötila oli laskenut yöllä 20 asteeseen. Guido soitti aamulla Italiasta ja tuskaili 35 asteen helteessä. hän kaipasi kovasti sadetta. Tulkoot kotia sieltä hellemaasta niin loppuisi valitus!!!

Tänään oli NAISTENPÄIVÄ - ainakin meillä. Ei naiset juorua, vaikka miehet niin uskottelevatkin. Vaihdoimme tuntemuksia, elämyksiä, kokemuksia ja viimeisten 13 kuukauden aikaisia tapahtumia. Tyttökaverini Gummersbachista tuli näyttämään uutta autoaan; Crossover Polo, joka on todella sporttinen, hiukan maastoauton tapainen, tyylikäs ja reilu ajettava. Koira mahtui takakonttiin, tilkkutäkit takapenkille ja sisään olisi mahtunut hyvin 5 ihmistä. Erittäin miellyttäväntuntuinen ja -näköinen auto. Minä odotan yhä uutta KA:tani. Sen pitäisi tulla joskus syyskuussa. Tilasimme sen toukokuussa. ...eikös niitä autoja joskus Suomessakin odotettu kuukausikaupalla???Ja DDR:ssä vuosikymmeniä...Meistä on tullut kärsimättömiä. Kaikki pitäisi tapahtua heti. Kaikki pitäisi saada heti. Ennen vanhaan, kun minä olin pieni, valokuvia odotettiin ainakin puolitoista viikkoa. Siinä ajassa ehti käydä matkan mielessään uudelleen läpi, suunnitella millaiseen albumiin kuvat laittaa, mitä kirjoittaa kuvien alle ja sitten kun kuvat tulivat, ne lajiteltiin, niitä katsottiin uudelleen, niiden tunnelmat elettiin ja loma oli siten ainakin kaksinverroin parempi kuin todellisuudessa olikaan. Nyt kehitämme kuvat dm:ssä tai muussa pikakuvauspaikassa, saamme ne heti käteen ja parhaimmassa tapauksessa valmistamme niistä sidotun ja nidotun kirjan, jonka sitten tyrkkäämme työtoverimme tai vieraamme käteen selattavaksi. Tekstit ovat täydellisen ammattimaisesti valmistettuja, mitään bussilippuja tai serviettejä lempi-italialaisesta jäätelöbaarista ei voi liimata sivuille, mutta kädessä onkin TÄYDELLINEN lomakirja, jonka saa HETI eikä 2 viikon kuluttua. Löysin muutama kuukausi sitten eräästä pikkulaatikosta pienen pienen punaisen ruutuvihkon, jota jäin lumoutuneena lukemaan. Se oli ex-mieheni kirjoittama muistivihko häämatkastamme, jonka teimme vuonna 1977 keski-Eurooppaan...Italiaan, Saksaan, Kreikkaan..Muistan kuinka ihastunut olin Kölnin rautatieaseman upeisiin metalliholveihin ja tuomiokirkkoon, joka kohosi uljaana rautatieaseman vieressä. Mieheni rakastui Kreikkaan ja sen ihmisiin... muistoja 32 vuoden takaa. Tuntui kuin olisimme tehneet matkan muutama vuosi sitten. ...muistaakseni lähetin kirjasen takaisin ex-miehelleni. Hän viettää tällä hetkellä lomaansa Kreikassa 3. vaimonsa kanssa ja minä asun Kölnin kupeessa!!

Eksyin lapsenvahti-roolistani muistoihin. Ehkäpä juuri siksi, että pieni lapsenlapsi saa mieleni palaamaan menneeseen. Edessä on alkava elämä ja siksi ajatus vaeltaa omissa menneissä elämyksissä. Pohdimme tyttökaverini kanssa tänään milloin ihmisellä on keski-iän kriisi. Mikä on keski-ikä? Jos elämme 80 vuotiaiksi, keski-ikä osuu 40-ikävuoden paikkeille. Siihen saumaan ajoittuu useimpien naisten keski-iän kriisi. Niin oli ainakin minulla ja niin tuntuu olevan myös tyttökaverillani, vaikka hän on vasta 37-vuotias, mutta lähenee neljääkymmentä. Kriisi ei tule siitä, että tietoisesti ajattelisi elämäänsä keski-ikäisenä naisena. Tyttökaverini sanoi olleensa täysin tietämätön mistään kriisistä ennen kuin lääkärit monien tutkimusten jälkeen totesivat, että hänellä on masennusta, joka johtuu kriisistä. Myöhemmin hän totesi olleensa todellisessa kriisissä, mutta sillä hetkellä hän ei tunnistanut oireita. Öisiä hikoilukohtauksia, selittämättömiä itkunpurskauksia kesken työpäivän ja sydämentykytyksiä. Muistin, että minulla oli samanlaisia oireita, kun alkoi 40-vuotta lähestyä. Olin juuri muuttanut Saksaan, jättänyt kaiken tutun taakseni, aloittanut täysin uuden elämän ja opetellut uuden kielen. En pitänyt sitä mitenkään suurena muutoksena. Ihmisethän muuttavat jatkuvasti jonnekin, repivät itsensä juuriltaan ja aloittavat jossain taas nollasta. Miksi minun olisi pitänyt elää jossain kriisissä? Keho kuitenkin reagoi muutoksiin, vaikka itse yritinkin olla vahva. Nyt 50 paremmalla puolella tunnen olevani loistokunnossa. Joskus öisin voisi saunan sammuttaa, mutta muuten en ole suuremmin huomannut pahempia muutoksia kehossani kuin silloin 40-kriisissäkään. Mitä nyt joskus tulen raivopäisenä töistä kotiin, kun tuntuu, että kaikki mitä olen päivän aikana tehnyt, on ollut väärin enkä osaa mitään. Sitten raivoan hetken, Guido kohentaa oloani ja kaikki on taas ohi. Myöhemmin ihmettelen kuinka olen voinut masentua jostain niin pienestä asiasta. Se johtuu hormoneista. En ole ennen edes ajatellut niiden olemassaoloa. Nyt ne muistuttavat mitä kummallisimmilla tempuilla. Olen tyytyväinen, ettei minulla ole 15-vuotiasta tytärtä tässä vaiheessa. Jos olisin avioliittomme alkuvaiheissa saanut tahtoni läpi, meillä olisi nyt teini-iässä oleva tytär tai poika. Nyt olen onnellinen siitä, ettei kukaan muu kuin Guido joudu kärsimään muutaman kuukauden välein tapahtuvista masennuspuuskistani.

Jatkan suomalaisten televisiokanavien etsimistä. Sain linkin, josta pitäisi Suomen telkkarin näkyä, mutta vielä se ei ole onnistunut. En anna periksi. Jos se frankfurtilaisilta onnistuu, kai se meiltä kölniläisiltäkin (kürteniläisiltä) onnistuu.



Toivon