KOTIOVELTA METSÄÄN - VON DER HAUSTÜR IN DEN WALD

Päivä alkoi aamiaisella parvekkeella, kun helteen jälkirippeiset säteet yhä yli 20 asteen lämmöllä hellivät koko ympäristöä eivätkä vain minua ja Friedhelmiä, joka tapansa mukaan makasi keskellä pöytää kuin Pascha. Odotti, että paijaisin, hellisin ja rapsuttaisin, koska hän suunnattoman suuressa ystävällisyydessään antoi minun osoittaa huomaavaisuutta hänen kuninkaallisuuttaan kohtaan. Tyypillinen kissa. Täysin poispilattu, mutta rakastettava. Ei koskaan vaadi mitään, naukaisee kerran ja odottaa, että ymmärrämme välittömästi hänen tarpeensa.Yleensä tarpeet ovat hyvin yksinkertaiset: ruokaa ja rapsutusta. Koska aviopuolisomme olisivat yhtä vähään tyytyneet?

Tänään lähdimme heti aamupalan jälkeen kävelylle. Guidon ehdotus. Silloin ei sanota EI. Nappasin kengät jalkaan ja kameran käteen ja päätimme tehdä pienen lenkin. Palasimme kahden ja puolen tunnin kuluttua hikisinä ja jalat turvoksissa, mutta tyytyväisinä, kun vihdoinkin päästiin metsälenkille. Aurinko hehkutti kuin heinäkuun helteissä, mutta auringon takaa oli aavistuksen verran viileää tuulta. Huomenna sää muuttuu sateisemmaksi. Tänään nautimme täydellisestä kesästä.

Oli mielenkiintoista seurata metsän ja luonnon valmistautumista talveen. Sehän tässä kuitenkin syksyn jälkeen tulee. Pensaat ja puut pullistelevat marjoja. Männyt ja kuuset roikottavat sellaista käpysatoa, ettei samanlaista ole nähty moneen vuoteen. Me saamme varautua yhtä kylmään talveen kuin viime talvena ellei sitten rikota taas jotain pakkasennätystä. Puutarhamme koristepensaatkin puhkuvat marjasadon alla, vaikka tuskin niitä marjoja kukaan lintu edes huolii. En ole koskaan nähnyt yhdenkään linnun syövän piikkipensaan punaisena hehkuvia marjoja. Leikkaan ne aina joulun alla koristeeksi maljakoihin. Tänä vuonna tiedän, että saan paljon koristeita kotiin. Koivusta kerään oksia ovirenkaaseen. Ompelen valkoisia kangastähtiä, jotka täytän pumpulilla.Liimaan ne koivunoksarenkaaseen ja voilà, joulukoriste on valmis.

Olen lukenut sairaalassa kolme kirja: 1. Hatice Akyün`n kirjoittama hauska kertomus turkkilais-saksalaisesta kulttuurista, joka kohtaa, kun 36-vuotias Hatice ei ole vieläkään löytänyt miestä itselleen tai toisin sanoen kukaan mies ei ole huolinut häntä. Isä on uhrannut lampaita jo pienen auton verran, mutta sopivaa kandidaattia ei ole ilmestynyt. Hatice on Saksassa syntynyt toisen polven jälkeläinen, joka ei halua mennä naimisiin, kunnes yhtenä päivänä eteen ilmestyy Ali, turkkilainen toisessa polvessa ja Hatice yrittää yhdistää saksalaisen pikkutarkkuuden turkkilaisen ylitsepursuavan ja äänekkään kulttuurin kanssa. Nauroin itsekseni kirjaa lukiessa. En tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi, mutta se olisi suomalaisillekin hyvää kulttuurilukemista.

Toinen lukemani oli Jan Costin Wagnerin kirjoittama "Das Licht in einem dunklen Haus", joka kertoo suomalaisesta poliisista Kimmo Joentaasta ja kulkee Turku-Hämeenlinna-Joensuu välillä ja palaa aina tapahtuman keskuspaikkaan Karjasaareen. Missä se sitten lienee sijaitsevankaan. Kirja on hyvin suomalainen. Siinä on osittain Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan tiivistä ja monitasoista tunnelmaa, vaikka niitä kahta ei voi sisällöltään verrata toisiinsa. Kirjan loppu on hyvin mielenkiintoinen. Erikoinen. Jätti minulle kysymysmerkin päähäni, mutta tulen lukemaan Wagnerin seuraavatkin kirjat. Hänet on palkittu Saksan rikosromaanipalkinnolla.En tiedä varmasti, mutta epäilisin, että Wagner asuu Suomessa. Sen verran vahva tuntemus hänellä on suomalaiseen luonteeseen ja ihmisten väliseen kommunikointiin: "Oletko hullu?"-"Hm?"-"tanssit täällä huoran kanssa!"-"ai jaa" -"joo" - Juu,juuri niin, niin"

Kolmas kirja oli Mereta Mazzarellan kirja Sakari Topeliuksesta yhden päivän ajalta. Kirja on vahva kuvaus Topeliuksen luonteesta, perhesiteistä ja suhteista naisiin. En ole koskaan ajatellut Topeliusta muuna kuin lastenkirjailijana ja nyt hänestä aukeni täysin uusi ihminen eteeni. Suosittelen ehdottomasti lukemaan.

Ja nyt muutamia kuvia Bechenin, Neschenin ja Buschin maastoista, joissa kävelimme tänään Guidon kanssa:

Miltei lähtöruudusta, eli kotiportilta maisema yli niittyjen. Aurinko paistoi sumunhäivähdyksen siniseltä taivaalta.Horisontin päässä erottuvat kylät olivat ohuen seitin peittämiä, kuin hämähäkki olisi kutonut hienoisen seitin maiseman eteen, mutta aurinko paistoi täydeltä terältä ja sai hien virtaamaan niskaa pitkin.

Metsätietä pitkin kohti Landwehriä, jossa ennen asuimme.Vaikka maisema oli kaunis, hiljaisuuden puuttuminen on se, joka vie ajatukset Suomeen. Siellä metsä on hiljainen. Täällä lentävät lentokoneet yläpuolella ja moottoripyörät toivat mieleen Imatran ajot.

Niityille on tullut paljon enemmän hevosia kuin aikaisemmin. Siellä missä aikaisemmin olivat lehmät märehtimässä, rouskuttavat pollet ruohoa.

Maissi on vielä niittämättä ja maissipeltojakin tuntuu olevan tänä vuonna tavallista enemmän.Maissi menee täällä possujen ruuaksi. Se ei ole sitä perinteistä amerikkalaista sokerimaissia.

Yhtäkkiä metsän siimeksessä seisoi hevonen, ei hirvi eikä poro vaan utelias heppa.

8 kilometriä on kierretty ja palattu takaisin kotinurkille. Taustalla kaukana piirtyy Bechenin kirkontorni horisonttiin.

Ehdimme juuri näkemään pienoiskoneen laskeutumisen kentälle. Aivan meidän lähellä on pienoismallikoneiden lentopaikka ja tällaisella säällä olisi luullut, että koneita on enemmänkin ilmassa kuin tämä todella upea yksilö.Toisinaan koneet hinaavat purjekoneita ilmaan, mutta koneen sisällä ei istu ihminen vaan hän hoitelee ohjausta maantasosta ohjauspöydältä. Kuulemma hamsteri mahtuisi ohjaimiin.

 

 

Olemme viettäneet tänään Saksojen yhdistymisen juhlapäivää. Monenlaisille juhlille sää on ollut napakymppi. Paremmin ei olisi voinut enää päivän säätä valita. Me juhlimme sitä jo eilisiltana grillaamalla ystävien kera. Emme tosin muistaneet nostaa shampanjalasia sen kunniaksi vaan ystävyytemme kunniaksi. Ystävyyttä ei erota muurit eivätkä piikkilanka-aidat.

KOTONA

HELLE JATKUU! Ehkä joku vuosisadan säätiedotustilasto sanoisi, että tämä on aivan normaalia: Lokakuussa on ennenkin ollut lähes 30 asteen helteitä, mutta mitä siitä. Kesä tuli, vaikka vähän myöhään. Olemme nauttineet kesäpäivistä siinä, kun puiden lehdet kellastuvat. Yölämpötilakaan ei ole laskenut kylmyyslukemiin, mutta on helpompi nukkua, kun ei herää hikimärkänä kuin kuumepotilas.

Tulimme tiistai iltana kotiin Itävallasta. (Näkemiin kaikki upeat vuoret, joita nyt vain kuvista ihaillen muistelen).Seuraavana aamuna palasin arkeen ja sairaalaan. Kaikki sujui kuten ennenkin. Tiesin mitä tulee tapahtumaan, joten asennoiduin arkisesti, asiallisesti, mutta silti sairaala saa minut aina muistamaan, että oikeasti olen sairas, vaikka en tällä hetkellä tunnekaan olevani huonokuntoinen. Kontrollikäynti. Nukutus ja sappitiehyeiden tarkistus. Ei mitään muuta. Kun sain pari päivää myöhemmin raportin käteeni olin suoraan sanoen hämmästynyt. Raportissa sanottiin, että minulta poistettiin pari stenssiä ja yksi oli "juuttunut", mutta poisto tapahtui onnistuneesti. EI MINULLA OLLUT TIETÄÄKSENI EDES YHTÄÄN STENSSIÄ SAIRAALAAN MENNESSÄ! Mistähän ne löysivät ne stenssit, jotka poistettiin??? Eipäilen, että raportti on kopio viime kertaisesta. Vain päivämäärä oli vaihdettu. Vielä juuri ennen nukutusta kysyin lääkäriltä miksi minun pitää tulla kontrolliin jos voin niin hyvin. Hän vastasi, että  tarkistetaan sappitiehyet eikä tehdä mitään jos kaikki on niin kuin pitääkin. Stensseistä ei puhuttu mitään. Paitsi, että hän sanoi, etten tarvitse mitään stenssejä tällä kertaa, kun kaikki arvot ovat niin hyvät. Haluaisin todella tietää mitä minulta on poistettu!!

Menen tiistaina oman lääkärini luokse ja selostan tilanteen. Soittakoot hän sairalaan ja ottakoot selvää siitä mitä sisältäni on poistettu. Maksaa sieltä ei ainakaan ole otettu pois. Uutta kontrollia en tarvitse. Sairaalaan menen vasta sitten, kun ongelmia ilmenee.

Palasin normaaliin päiväjärjestykseen tänään. Grillasimme pitkästä aikaa. Uskomattoman lämmin päivä ja ilta. Pistimme grilliin oikein kunnon roihun, kun lihat oli grillattu. Siitä tuli meidän kesätakkamme. Oli ihana istua pimenevässä illassa ja nauttia naapuripihalta tulevasta musiikista ja meidän vieraistaimme. Naapurissa juhlittiin 50-vuotisjuhlia ja meillä muuten vain iloittiin elämästä.

Mölkyn peluu opetettiin vieraillemme. Täällä mölkkyä myydään "Ruotsin peli"-nimellä. Kaiken ne ruotsalaiset ovat meiltä omineet. Keskustelin sairaalassa yhden hoitajan kanssa. Hänellä on ollut 3 suomalaista au-pair-tyttöä hoitamassa lapsia, mutta hän ei ole käynyt koskaan Suomessa. Sanoi, että se on niin kaukana. Ruotsiin ja Norjaan on jotenkin helpompi lähteä. Totta. Laivamatkat maksavat maltaita ja jos päätyy Ruotsiin, mitä sitä enää kauemmas skandinaviaa penkomaan, kun ei suomenkielestäkään saa mitään selvää. Ei edes keskusta ole Zentrum tai Centrum tai mitään sinnepäin viittaavaakaan. Guido luuli kauan, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat nimeltään Keskusta...samalla tavalla monet suomalaiset ovat sanoneet, että kummallista, kun saksalaiset kaupungit ovat kaikki nimeltään "ausfahrt" (ulosajo).No, ei suomalaiset varmaan tosissaan niin luule, vaikka autobahnien ulosajojen viitoissa lukeekin "ausfahrt".

On helpottavaa olla taas kotona. Nukkua omassa sängyssä. Friedhelm kehräämässä jalkopäässä.Guido kuorsaamassa vieressä. Yöllä ei kukaan tule katsomaan nukunko eikä aamulla kanneta lääkekasaa aamupalaksi. Miksi sairaalassa pitää aina niellä mieletön määrä lääkkeitä ja kotona selviää aamuteellä ja sämpylällä?