Joka kerta Imatralla käydessä tulee mieleen kuinka paljon asioita katoaa edellisen sukupolven mukana, vaikka äiti onkin välittänyt meille erinomaisella kirjallisella taidollaan kiinnostavia yksityiskohtia omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Luen hänen kirjoituksiaan usein ja nyt olen tekemässä nuorimmalle lapsenlapselleni pientä sukukirjaa, johon olen koonnut äitini kirjoituksia elämästä Viipurissa ja Vammelsuussa. Ilman äidin pikkutarkkoja kirjoituksia jokapäiväisestä elämästä Karjalassa ja myöhemmin Imatralla, eivät minun lapsenlapseni saisi minkäänlaista tietoja kaukaisista suomalaisista sukujuuristaan. Olen äärettömän kiitollinen äidilleni, että hän aina jaksoi kirjoittaa tapahtumista ja elämästään. Nyt, kun hänen sanansa ovat kadonneet jonnekin, jonne me emme näe emmekä saa yhteyttä, hänen kirjoituksensa ovat saaneet entistä suuremman merkityksen.
Äitini kirjoitti mm isästään, Kalle Ikosesta näin:
"Kalle Ikonen s. 18.12. 1894 Uudenkirkon Vammelsuussa, vihitty 10.4.1921 Emma o.s. Rokka, kanssa. Isä siirtyi ensin työnhakuun Koivistolle, jossa työskenteli samassa erilaisissa satamatöissä ja sai kuulla, että Viipurin puhelinyhtiöllä tarvitaan hevosmiestä, meni sinne ja sai työpaikan. Kertoi itse minulle myöhemmin, että työn saannissa oli eduksi se, että hän oli ollut suojeluskunnassa. Johtaja Elis Sivén oli itsekin suojeluskuntalaisia. Puhelinyhtiö sijaitsi silloin Viipurin vanhassa kaupunginosassa Vahtitorninkadulla, ja sieltä nuorelle avioparille järjestyi asunto = yksi pieni huone verstan takana. Keittää sai verstan hellalla, kun työaika oli päättynyt. Äitini muutti asunnonsaannin jälkeen Viipuriin, kotiäidiksi, kuten siihen aikaan oli tapana. Minä synnyin 8.4.1922 Viipurin vanhalla synnytyslaitoksella Kannaksenkadun eli Pietarintien varrella. Niinä aikoina myös puhelinyhtiö siirtyi Pellervonkadun ja Brahenkadun kulmatontille ja isäni hoiteli aluksi yhtiön Pollea ja siinä sivussa ajeli linjoja jopa Jääskeen asti linjakorjaajille. Opittuaan itsekin ammattitaitoa, joskus puliksi varhain vanhemmilta ammattimiehiltä, jotka eivät suinkaan mielellään nuorempiaan neuvoneet, hän "kohosi" ammatissa ja pystyi myöhemmin yksin ajamaan linjavikoja ja korjaamaan keskusvikojakin. Vasta sotien jälkeen oltuaan joa 1934 lähtien Valtion palveluksessa puhelinasentajana Jääskessä, Savonlinnassa talvisodan jälkeen ja Ranualla 1941 lähtien vakinaisena asentajana, hän osallistui ammttikursseihin valtion järjestämillä kursseilla. Koska hän nuoruudessaan ei ollut suorittanut kansakoulua Vammelsuussa, vain ns. kiertokoulun, jollainen siellä oli, niin hän joutui suorittamaan kansakoulun päästötutkinnon aikamiehenä yksityisesti Jääskessä valtion palvelukseen siirryttyään. Kai tämä oli yksi syy, miksi hän halusi kustantaa minulle oppikoulun käynnin. Aloitin ensimmäisen luokan Viipurissa Talikkalan yksityisessä yhteiskoulussa. Rehtorina oli Jaakko Pärssinen ja kansanedustajavaimonsa Hilja Liinamaa-Pärssinen.
Olin ainoa lapsi perheessä ja tämän vuoksi pula-ajasta (1930-luku) huolimatta työmiehen palkalla isäni uskaltautui ottamaan koulun tuomat taloudelliset rasitteet kannettavakseen. Isäni oli kai odottanut poikalasta, mutta kelpuutti minut tyttönäkin opettaen minulle myöhemmin mm. polkupyörän kumien paikkauksen ja ketjujen jatkamisen niin, että korjailin sota-aikana jopa toisillekin pikkuremontteja, kun halusin olla "poikamainen". Kiipeilin jopa puhelinpylvääseen kotipihalla Jääskessä painavien tolppakenkien kanssa."
Tällaisia asioita äitini on kirjoittanut ja paksu kirja on täynnä yksityiskohtia elämästä ja siitä miten ihmiset yleensä silloin - 1920-30 luvulla Viipurissa elivät, miten lähdettiin evakkoon ja miten elämä jatkui siitä huolimatta, että usein mukana tulivat vain välttämättömimmät tavarat. Minulla on isoäitini keittokulho ja muutamia vanhoja Arabian tarjoiluvateja säilynyt. Myös ukkini rintamalla tekemä rasia seuraa uskollisesti paikasta toiseen. Se on kuin pala ketjussa, joka yhdistää minut, lapsenlapseni ja isovanhempani suureksi kokonaisuudeksi.
Isovanhempani, Kalle Ikonen ja Emma Ikonen asuivat samassa kylässä eli Vammelsuussa ja olivat kirjeenvaihdossa keskenään. Ukkini saattoi kirjoittaa joskus jopa kolmekin kirjettä päivässä mummille. Ennen evakkoon lähtöä maaliskuussa 1940, mummi poltti muutamaa kirjettä lukuun ottamatta kaikki kirjeet. Häitä he olivat viettäneet Vammelsuun nuorisoseuratalolla 1921 ja vuoden kuluttua siitä syntyi äitini, Katja, jolle kasteessa annettiin nimi Lahja Irja Inkeri. Äitini vaihtoi nimensä Lahja nimeksi Katariina (Katja) 20.5.1948, kun Lahja-nimi oli sekä miehen että naisen nimi. Anomuksessaan Kymen lääninhallitukselle hän kirjoitti perusteluna nimenmuutokselle, että jo useampaan otteeseen on virallisisa asioissa tullut väärinkäsityksiä sukupuolesta etunimen vuoksi ja vaikka Katariina onkin ulkolaista alkuperää, se on yleisesti käytetty Suomessa.
Itse olen myös anonut Lääninhallitukselta nimenmuutosta, sillä isäni antama nimi Tintti, oli vielä 1957 epäsopiva nimi lapselle, kun siitä ei voitu varmuudella sanoa onko nimi naisen vai miehen nimi. Sain kasteessa nimen Laura Tuulia ja vaikka kuinka sukulaiset yrittivät käyttää tuota Laura-nimeä, ei se tuntunut luontevalta. Opettajatkin kutsuivat minua Tintiksi niin, että ensimmäistä todistusta kirjoittaessaan opettajani joutui soittamaan äidilleni ja tarkistamaan onko nimi virallisesti Tintti. 13-14 vuotiaana kirjoitin itse kirjeen Lääninhallitukselle ja pyysin lisäämään tuon Tintti nimen Laura Tuulian eteen, joten nyt olen virallisesti Tintti. Mummini yritti silti kutsua minua Lauraksi, mutta hänkin luopui myöhemmin yrityksistään, sillä reagoin vain Tintti-nimeen.
Luultavasti tämä innostus vanhojen asioiden penkomiseen tuli taas tuolta Imatran reissulta. Olen tehnyt pieniä kirjasia lapsenlapsilleni, että hekin saisivat jonkinlaisen kuvan siitä mihin heidän juurensa yltävät. Kalastajista Vammelsuusta on melko lyhyt hyppäys Saksaan, vaikka 1840-luvulta 2014 luvulle tuntuu olevankin valovuoden mittainen matka. Ihmisinä olemme muuttuneet valtavasti, mutta toiveet tulevaisuuden suhteen ovat pysyneet samoina.
