En ole ehtinyt - pitäisi ehtiä enemmän!

On ihmisiä, joiden organisointikyky on kadehdittavan suuri, joiden vuorokaudessa tuntuu olevan 42 tuntia 24 tunnin sijasta ja jotka toisella kädellä syöttävät vauvaa, toisella pyyhkivät pölyjä ja vaihtavat ystävättären kanssa uusimmat ruokareseptit puhelimessa ja sanovat sitten, etteivät he oikeastaan ole tehneet yhtään mitään koko päivänä - tai että kaikkihan sujuu miltei itsestään. Tällaista kuvaa luovat saksalaiset mainokset naisista, jotka ovat kotona hoitamassa lapsiaan. Vaikka täällä pyritäänkin kohottamaan työssäkäyvä äiti kotiäidin yläpuolelle organisaatiokyvyn, monipuolisuuden ja toimivan tehokuuden esikuvana, ihannenainen on yhä vielä kotiäiti, joka toisella kävellä hoitaa lapsen ja toisella siivoaa kodin ja on aina iloinen ja onnellinen voidessaan tehdä miehensä tyytyväiseksi.

Entä sitten, kun tämä onnellisen maailman esirippu repeää ja nainen ei enää jaksakaan keskittyä vain kotielämään vaan haluaa ulos luolastaan? Hänen on vaikea löytää työtä oltuaan vuosikaudet kotona tasapainoilemassa kodin ja koulun ja päiväkodin ja työstä palaavan miehen elämän keinussa.

Tai kun mies onkin löytänyt mielenkiintoisemman ja haasteellisemman naisen kotitöistä väsyneen vaimonsa tilalle. Lähtee ja jättää vaimonsa, jolla ei ole muuta todistusta työelämästä kuin toiminta "pienen, toimivan kotiyrityksen" organisaatio- ja kommunikaatiojohtajana. Työstä, josta ei ole edes eläketurvaa maksettu.

Saksassa on totuttu siihen, että avioerossa mies maksaa vaimolleen (yleensä huonompipalkkainen osapuoli on aina ollut vaimo) elatusapua. Ei siis pelkästään lapsilleen, kuten meillä Suomessa. Tähän asti avioeron jälkeen nainen saattoi pysyä kotona siihen asti, kunnes nuorin lapsi oli 8 vuotias ja senkin jälkeen hän saattoi etsiä puolipäivätyötä kunnes lapsi oli täyttänyt 15 vuotta. Sitten vasta lain mukaan naisen oli etsittävä kokopäivätyötä. Tätä kutsuttiin ns. 08/15 (Nullachtfünfzehn) säänöksi. Jos nainen ei sen jälkeenkään löytänyt työtä, velvoitettiin entinen mies maksamaan naiselle elatusmaksua.

Vuosi sitten Saksassa muutettiin elatusmaksulakia ja ensimmäiset päätökset yksinhuoltajanaisten aikaistetusta työhön menosta on tehty. Sen mukaan eron jälkeen yksinhuoltajaäidin tulee etsiä välittömästi työpaikka, mutta hänen ei silti tarvitse lähteä kokopäivätyöhön ennen kuin lapsi on täyttänyt 3 vuotta.

Totuus on kuitenkin se, että monet ala-ikäisten lasten äidit eivät voi edes hakea työpaikkaa, kun he eivät voi joustaa työpaikan vaatimusten mukaan, eivät voi muuttaa paikkakunnalta toiselle lyhyellä varoitusajalla, eivät voi tehdä vuorotyötä, kun ei ole lapsille hoitajaa omituisiin työaikoihin.

On helppo tokaista heti, että menkööt vaimot töihin, mitä jäävät miehensä rahoilla elämään avioeron jälkeenkin. Moni vaimo ja äiti haluaisi töihin, mutta yhteiskunta ja työmarkkinat eivät ole olleet tukemassa työhön siirtyviä naisia, joilla on pieniä lapsia huollettavana. Suurin osa tuttavapiirissäni olevista yksinäisistä naisista etsii joko miestä tai työtä. Pääasia, että joku toisi rahaa. Tilaston mukaan Saksassa keskimääräinen kuukausitulo kokopäivätyössä käyvällä on 3 105 Euroa. Vuositulona se tekisi n. 37 000 Euroa. Minä kuulun tähän keskiverto ansiotuloiseen ja maksan - naisena ja huonompipalkkaisena 50 % veroa tuloistani. Yksinhuoltajana se ei riittäisi asuntoon, päiväkotipaikkaan ja ruokaan lapselle/lapsille. Miten sitten suomalaisnainen pärjää, kun miestä ei ole "pakotettu" maksamaan vaimolle, kun ei mies maksa aina edes lapsilleen?

Näitä miettien menen nukkumaan ja odotan huomisen päivän aukenevan yhtä aurinkoisena ja keväisenä kun tämänkin päivä. Krookukset kukkivat ja pientä kevään vihreyttä on jo havaittavissa.

Hyvää yötä.