Asuin elämäni ensimmäiset 15 vuotta Imatralla ja tunnen sen yhä kodikseni, vaikka siellä ei enää asu kuin 91-vuotias äitini vanhainkodissa. Ensimmäistä kertaa tunsin tällä vierailulla jonkinlaista etäisyyden tai vierauden tunnetta Imatralla. Kadut olivat leveämpiä kuin aikaisemmin, uusia asuinalueita oli tullut lisää ja tutut tiet oli ylitetty uusilla teillä enkä aina tiennyt missä oikeastaan olin. En löytänyt lapsuuden Sappulaa enkä tietä Kimpoloon, jossa vietimme viikonloppuisin Raudanretkeilijöiden kanssa monia hauskoja hetkiä. Olen varma, että tutut paikat Ovat vielä olemassa, mutta tiet sinne suoristuneet, asfaltoituneet ja saaneet uudet nimikilvet. Tutulta tuntuvaa tietä ajaessani nousi jostain muistini sopukoista tunne, että tämän mäennyppylän tiedän, mutta kivitalo tien vieressä on tuntematon. Siellä asuvat uudet imatralaiset, joille paikka on tuttu juuri sellaisena kuin se nyt on. Joskus tuli mieleeni, että rajan takaa, Karjalasta lähteneet ihmiset palasivat kotikonnuilleen juuri samanlaisissa mietteissä; "tuo suuri kivi oli talomme vieressä, mutta nyt Ovat kaikki rauniotkin jääneet metsän alle, missä on vanha pihapiiri, missä ovat leikkipaikat? Taisin olla vähän kuin pieni karjalaismummo etsimässä omia juuriaan.
Ihmettelin sisarellenikin sitä kuinka Imatra on mielessäni yhä KOTI. Palaan sinne mielelläni ja tapaan vielä muutamia siellä asuvia ystäviäni. Iloitsen jokaisesta tutusta paikasta ja kierrän usein Rajapatsaalla pienen lenkin, jonka tapasimme iltaisin tyttökaverini kanssa kiertää. Katsoimme talojen ikkunaverhot ja mietimme keitä siellä asuu ja mitä he tekevät. Sitä mietin yhä kierrellessäni asuinalueiden keskellä.
Kyse on ikääntymisestä johtuvasta lapsuuden- ja nuoruuden kaipuusta. Kaikki tähän joskus sairastuvat, kun tulevat 50-60-vuoden ikään. "lapsuustakautuma", "menneen ajan kaipuu" - kutsuipa sitä millä nimellä hyvänsä, se iskee vääjäämättä tähän ikäkauteen siirryttäessä. Joku paikka elämässä on aina se KOTI, jonne jokainen mielessään palaa, ja jonka katuja ja kumpuja kaipailee. Asuin miltei yhtä kauan Lapissa, Rovaniemellä, mutta sitä en ole koskaan kutsunut kodikseni. Se oli välivaihe elämässäni ja sieltä siirryin tänne, joka tuntuu kodiltani. Lähden kodistani toiseen kotiin ja palaan aina kotiin Saksaan. Täällä ovat ne ihmiset, joita rakastan ja jotka ovat minulle tärkeitä. Koti on minulle siellä missä ne ihmiset ovat, joiden kanssa viihdyn ja jotka merkitsevät minulle kaikkea elämässäni. Koteja voi olla moniakin, joskus yhtä aikaa. On kesämökkikoti ja on kaupunkikoti ja on venekoti ja on ulkomaankoti ja on mummola-koti. Kaikissa voi viihtyä ja tuntea olevansa suojassa. Ja kodeista voi myös luopua suosiolla, kun aika on tehnyt kodista asunnon. Se ei ole sitten enää KOTI.
pieni polku on muistoja tulvillaan ja jalat vievät kuin itsestään järven rantaan. Metsä tuoksuu niin kuin se on aina tuoksunut. Äänet ja tuoksut vievät minut lapsuuden tunnelmiin ja siksi jokainen pieni tuttu polku tuntuu niin kotoiselta. Muisti on merkillinen olento meidän aivoissamme. Sinne tallennetaan pienimmätkin äänet ja tuoksut ja niiden valloilleen päästäminen tuo joskus kyyneleet silmiin. Vaikka suuri kivi ei olekaan enää niin järin suuri ja valtava petäjä on kutistunut, minä muutun silti hetkessä pieneksi tytöntylleröksi, joka kuumana kesäpäivänä keräsi käpyjä puolukankeruu matkalla ja teki mielummin heinäukkoja kuin täytti mukiaan marjoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti