Paluu normaaliin päiväjärjestykseen

Toissapäivänä tuli televisiosta ohjelma eräästä saksalaisesta kirjailijasta, joka oli saanut uuden maksan. Hänen tilanteensa oli hiukan eri kuin minulla. Hänen maksansa sanoi sopimuksensa irti yhtäkkiä ja uusi maksa oli löydettävä heti. Elinsiirtopotilaiden tilanne Saksassa on melko epätoivoinen. Odotuslistalla on n. 15.000 potilasta ja elimiä on parisen tuhatta. Siinä voi jokainen laskea mikä on elämän hinta! Jos vain olisi enemmän luovuttajia, tuhansien ihmisten elämä voitaisiin pelastaa.

Minun tilanteeni oli siinä mielessä hyvä, että tämä perinnöllinen polykystinen maksa- ja munuaistauti ei tule yhtäkkiä vaan se on minulla synnynnäinen ja etenee hitaasti. Kaikilla tautiin sairastuneilla ei ole tarvetta uuteen maksaan. Minulla sattui käymään huono tuuri, eikä kystiä voitu enää poistaa eikä täällä Saksassa aloiteta edes niiden poksauttelua alkoholilla, kuten Suomessa. Se on kivulias toimenpide eikä auta mitään. Minä sain välittömästi apua Essenin yliopistolliselta klinikalta, joka on erikoistunut maksatautien hoitoon. 2009 kystiä poistettiin kymmenisen kappaletta ja olin sairaalassa viikon ja sairaslomalla 4 viikkoa. Tosin töihin menin ja kahden viikon kuluttua, kun olo oli niin hyvä. Seuraavalla kerralla kystiä ei voitukaan poistaa vaan edessä oli maksansiirto ja puolentoista vuoden odottelun päästä sain sitten uuden maksan ja kaikki meni kuin opaskirjassa. Toivon, ettei mitään pahempaa tapahdukaan. Tuo viimeviikkoinen kuumeen nousu oli pahinta mitä tähän asti on maksansiirron jälkeen tapahtunut ja tietenkin ensimmäisenä tuli mieleen hylkiikö elimistöni uutta maksaa. En tiedä keneltä maksa on tullut enkä halua tietääkään. Eikä sitä edes kerrota. Jollei se olisi minulle sopinut, sitä ei olisi minulle annettukaan.

Nyt olen taas kunnossa ja sain eilen jo toisen tilaustyön, jonka kimppuun ampaisin heti illalla. Teen vauvanpeiton ja tyynyn. Toinen tilaustyö on jo valmis, sekin on tyyny ja pieni kassi tytölle.

Iidan kanssa askartelimme kaakaopurkista kynäkotelon, jonka Iida sai itse päällystää haluamillaan kankailla. Siitä tuli tosi hauskannäköinen. Ja koska Iida piirtää niin innolla värikkäitä kuvia, päätin silittää yhden kuvan kankaalle ja tehdä siitä hänelle laukun päiväkotiin. Iida rakastaa laukkuja ja pyytää aina, että tekisin hänelle uusia pieniä pussukoita. Hän kuulemma tarvitsee niitä ehdottomasti tärkeille tavaroilleen. Kuinkahan moni nainen on tyytyväinen vain yhteen käsilaukkuun ja yhteen kassiin?

tämä on Iidan alkuperäinen piirustus, josta tein hänelle laukun.

ja tässä on laukku valmiina.

Nyt menen tekemään uutta vauvanpeittoa, josta kenties kuva huomisessa blogissani.
Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja ulkona on 10 astetta lämmintä. Krookukset kukkivat etupihalla ja tulppanit puskevat päätään ulos mullasta. Kevät tulee, kun naapurikin on jo ruoputtelemassa kukkapenkkiään. Tämä on vuoden ihaninta aikaa, kun pikkuhiljaa puihin ilmestyvät silmut ja jokainen talviunestaan heräävä kasvi luo uutta uskoa tulevaisuuteen. Ei niin synkkää ettei aurinko sitä kirkastaisi.

Teholta kotiin

Ensin täytyy sairastua että ymmärtää mitä terveys on.

Mitään ei pidä siirtää "sitten joskus" - maailmaan. Sitä "sitten joskus" - ei ehkä koskaan tulekaan. On opittava tekemään kaikki se, mitä joskus ehkä katuu tekemättömänä, juuri nyt eikä huomenna. Huominenkin on epävarmaa.

Sairaus ei estä nauttimasta elämästä. Elämän sisältö on tärkeämpi kuin sen pituus. Jos haluan lähteä tänään kahville tuttavieni kanssa, siihen löytyy aikaa. Kun makaan haudassa, minulla on loputtomasti aikaa, mutta ei yhtään ystävää kahvitteluun.

Kun ystäväni soittaa ja pyytää minulta apua, jätän ikkunanpesun, silittämisen, lehden lukemisen ja unohdan televisio-ohjelman, jonka välttämättä halusin nähdä.

Jos lupasin ommella naapurilleni uuden hameen enkä pystykään tekemään sitä, ei maailmani kaadu siihen enkä tunne huonoa omaatuntoa tekemättömästä työstä. Soitan naapurilleni ja sanon, ettei hametta synnykään eikä kenenkään maailma romanda siihen.

Makasin 8 päivää teho-osastolla ja vieressäni oli itseäni 10 vuotta nuorempi nainen, joka oli maannut jo 4 kk teholla ja painoi enää 35 kg eikä pystynyt syömään ei puhumaan eikä irtautumaan letkuista. mutta hänellä oli uskomaton tahto ja voima, jonka avulla hän kiskoi itsensä irti siteistä ja kaapeleista ja istui usein sängynlaidalla piipittävien koneiden säestyksellä, kun kaikki laitteet hälyttivät. Sain tietää hänen serkultaan, että vielä marraskuussa hän oli ollut täysin terve ja aivan yllättäen kaatunut ja eikä kukaan tiedä oikein mikä hänellä on. Minä tunsin itseni onnekkaaksi, kun saatoin vapautua kaapeleista ja letkuista ja kävellä käytävällä ja tiesin pääseväni jonain päivänä kotiin. Tiedän, että kuume voi nousta yhtä nopeasti kuin se tuli viikko sitten ja päädyn taas sairaalaan, mutta en halua murehtia sitä nyt, kun olen taas kotona ja nukun omassa sängyssäni ja nautin täydellisestä hiljaisuudesta, jota ei edes radion ääni riko.

Aloitan ompelut pikkuhiljaa ja palaan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Rutiinit tuntuvat hyvältä ja luovat turvallisen raamin elämälle. Vuoden kuluttua saan matkustaa lentokoneella, saan uida, mennä saunaan ja olla auringossa - kunhan suojaan itseni vaatteilla ja aurinkovoiteilla. Rannalla makaaminen on taaksejäänyttä elämää enkä enää saa nauttia simpukoista enkä katkaravuista enkä graavilohesta, mutta pääasia on, että nautin Iidasta, Miiasta ja pikku-Juliasta.


Lumikellot kukkivat etupihalla eikä kestä enää kauaa kunnes narsissit alkavat tunkea päätään ylös mullasta. TÄnä keväänä istutukset jäävät Guidon harteille, sillä minä en saa möyhiä mullassa: liian paljon bakteereita ja niitä minun on varottava. Ehkä ensi vuonna sitten ikiomalla pihalla saan tehdä mitä haluan. Aloitamme uuden kotimme remontoimisen ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, meillä on vuoden kuluttua kesällä puutarha, jossa saan möyriä ja myllertää mieleni mukaan.

Nyt tartun kangaskasaan ja toteutan sairaalassa suunnittelemani työt. Guido ei suostunut tuomaan edes virkkuukoukkua sairaalaan, vaikka minulla olisi ollut niin paljon aikaa käsitöille.