kesän merkit

Merkillistä miten vesisadekin tuntuu mukavalta, kun taustana ovat vihreät puut ja tulppaanit, verenpisarat ja kaikki muut perennat ja punajuuret..Sade tekee hyvää juuri myllerretylle puutarhalle. Levitimme hienoksi hakatun kaarnan kukkapenkkeihin, lannoitimme maan ja istutimme muutamia uusia kasveja viime talvena kylmyyteen nuukahtaneiden "pakkasen kestävien" kukkien tilalle. Kenties "pakkasenkestävyys" ei sittenkään tarkoita, että kukat ovat todella pakkasen kestäviä.

Keväinen vihreys luo uuden olon ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Jopa kassan jonolla päästetään muutaman hedelmäpurkin ostanut nuori mies ennen täyteen lastattua juhlapäivän viettoon valmistautuvaa perheenäitiä. Talvisäällä moinen ystävällisyys ei tulisi kuuloonkaan. Huomenna on kristuksen taivaaseenastumisen juhla ja ISÄNPÄIVÄ. Saksassa sitä vietetään muutamaa päivää ennen äitienpäivää. Isillä on aina oikeus olla edellä äitejä. Syynä voi olla myös se, että lapset harjoittelevat kakkujen tekoa äitienpäivää varten. Yleensä isät lähtevät porukalla tarpomaan metsäteille ja vetävät perässään lasten puurattaita, jotka on täytetty oluttölkeillä ja muutamalla makkarannytysellä, että edes vähän näyttäisi siltä, ettei juominen ole pääasia.

Meillä ei ole koskaan juhlittu isänpäivää, kun isänpäivä on aina. Isä on ollut aina tärkeä henkilö meidän perheessämme ja on yhä vielä. Kun lapset olivat pieniä, he turvautuivat aina Guidon apuun ja kun ongelmat oli setvitty "miesten kesken" (+ yksi tytär mukana), lopputulos esitettiin minulle, äidille ja minun tehtävänä oli vain nyökätä hyväksyvästi ja tyytyä päätökseen, joka oli aina demokraattinen.
"olemme päättäneet tehdä näin ja sinun on hyväksyttävä se..." = demokratiaa meidän perheessämme.

VIelä nytkin, kun lapset ja lapsenlapset tulevat sunnuntailounaalle, lähtevät Guido ja Mikael alakertaan autotalliin "keskustelemaan miesten asioista" oli se sitten talvirenkaiden vaihto tai lastenrattaiden renkaiden huolto.

Käsitöitä:

Logolaukku, joka on niin vanhoista käytetyistä tavaroista tehty, ettei siinä ole kuin pieni siivu uutta sisäpuolella ja se on Eero Aarnion kangasta. Tämä oli synttärilahja 15-vuotiaalle kummitytölleni Maijalle Hollantiin. Käväisimme siellä viime viikonloppuna - ihmettelemässä samalla sitä, ettei kevät ollut lainkaan niin pitkällä kuin meillä.

Marimekkokankaasta tehty lompakko perheen äidille.Tämän kanssa taistelin yhden iltapäivän. Oli se sen verran monimutkainen tehdä, vaikka ohjeetkin olivat vieressä.

sisäosassa on kaksi vetoketjullista lokeroa sekä takakannessa lokero muutamalle kortille. Punainen sisäkangas on Eero Aarnion uudesta "lohikäärme"-kankaasta. Se oli tarpeeksi vahvaa ja juuri sopivan värinen Marikankaan kaveriksi. Vastaavanlaisia lompakoita aion tehdä lisää tulevina päivinä. Itselläni on samanlainen sininen, mutta ilman vetoketjutaskuja, kun tein sen kännykkääni varten ja samalla sisälle mahtuivat pienet korvakuulokkeet.

Huomenna on isänpäivä Saksassa ja Kristuksen taivaaseenastumisen juhla. Toivon kaikille isille onnea. Isänä olo ei ole pelkkää oleilua lasten kanssa. Se on vastuuta toisen ihmisen elämästä. Vastuuta siitä millaiseksi toisen ihmisen elämä muodostuu ja joskus pienikin virhe voi koitua elinikäiseksi traumaksi - mutta toisaalta pienen pieni yhteinen hetki kiireen keskellä saattaa myöhemmin nousta yhdeksi elämän tärkeimmäksi tapahtumaksi. Hetki isän kanssa.

Viipurista Kürteniin

Isoäitini, Emma Ikonen joutui toistamiseen jättämään kotinsa 15.3.1940, jolloin he saapuivat Jääskestä Imatralle, sieltä Savonlinnaan ja  seuraavana vuonna Ranualle, jonne ukki rakensi heille pienen punaisen tuvan. Tavaroita ei voinut ottaa kuin tärkeimmät, mutta kenties Arabian ruoka-astiasto oli se tärkein, sillä se on kulkenut evakosta toiseen ja päätynyt lopulta minun keittiööni - ei tosin enää käyttöastiastoksi, sillä sodan jaloista on säilynyt enää kulho, jossa mummilla oli aina keitettyjä perunoita sekä muutamia lautasia ja VEITSI, joka on kulkenut Viipurista asti Jääskestä asti Imatran-Savonlinnan-Ranuan-Joensuun kautta takaisin Imatralle ja nyt se on sisareni keittiössä Raumalla ja veitsi leikkaa yhtä terävästi kuin se olisi juuri teroitettu.

Äidin papereita lajitellessa, löysin mummin käsinkirjoittaman Pasha-reseptin. Vaikka mummini ei ollut ortodoksi, nähtävästi hänen naapurinsa, erään kirkkoherran rouva Jääskestä antoi hänelle tuon ohjeen.

"...munat ja sokeri vatkatan vahdoksi. samoin sokeri ja voi sitte lisätään muna vahto..." Mummi ehti käydä vain kiertokoulun, kun hänen piti jo 14-vuotiaana lähteä  sisäpiiaksi Neben perheeseen, joka omisti Vammelsuussa kolme huvilaa ja heillä oli myös karjakartano.Olen säilyttänyt tuota mummin käsinkirjoitettua reseptiä kuin suurinta aarrettani. Saman lasin alle on päässyt toisen mummini, ns. "koulunmummin" (=hän oli kansakoulun opettaja) resepti, joka on kirjoitettu äärimmäisen kauniilla käsialalla ja hienolla suomen kielellä.

 

Kahden mummin reseptit vierekkäin: äitini äidin, Emma Ikosen huteralla kädellä ja virheellisellä suomenkielellä kirjoitettu Pasharesepti ja toinen isäni äidin kauniilla, varmalla käsialalla kirjoitettu Perunalimpun resepti.

 

Jääskestä, Viipurista tai Ranualta mukaan tullut kulho ja vati. Toisessa olivat keitetyt perunat ja toisessa ihanat lihapyörykät, joista mummini oli - ellei maankuulu niin ainakin meidän perheen kuuluisin. Ja sen lisäksi mummi leipoi ehdottomasti Ranuan ja Imatran parhaimmat karjalanpiirakat. Jopa Ranualla naiset joutuivat mummini oppiin, vaikka ensin pitivät karjalanpiirakoita syntinä. Miehet maistoivat mummin paistamia piirakoita ukkini eväsrepusta niin yhtäkkiä eivät piirakat olleetkaan "syntiä" ja mummi joutui opettamaan Ranuan naisille karjalanpiirakoitan paiston.

Pöydällä on äitini tekemä "käspaikka", joka on alunperin roikkunut ikonin päällä, mutta nyt siellä on toinen äidin tekemä käspaikka, joten tämän halusin laittaa esille ruokahuoneeseen. Minulla on vielä mummin kahvipannu ja kahvimylly ja vanha huhmare, jota todellakin käytän.Kahvipannu on jo sellaisessa kunnossa, ettei siitä uskalla enää juoda kahvia ellei välttämättä halua myrkytystä.

vanhaa ja uutta yhdessä. Keskellä on minun kukkopillit, jotka tein Nurmeksessa asuessamme. Olin silloin NUKERílla eli Nurmeksen Keramiikkapajalla töissä ja tein kukkopillejä työkseni. Kävelin joka päivä 8 km siperian huskymme, Vallun kanssa, kun Vallu ei yksinkertaisesti viihtynyt yksin kotona. Välillä se jahtasi työpaikkani pässiä, mutta yleensä se nukkui kiltisti puun alla, kun minä puursin saven parissa.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän ajattelen sitä mitä omat isovanhempani ovat kokeneet. Kun luen äitini ja isoäitini kertomuksia, tunnen kuinka aika supistuu ja minä lähenen sekä isovanhempiani että lapsenlapsiani. Jossain siinä välissä toimin eräänlaisena tiedonvälittäjänä sukupolvien välillä. Minä kunnia!