Jeden Tag fängt ein neues Leben an und auch mein Leben hat jeden Morgen einen neuen Anfang. Ich stehe auf und denke wie unglaublich glücklich ich bin. Nicht nur, dass ich ein Dach über dem Kopf habe, ein Bett wo ich schlafe, sondern ich habe Menschen die ich liebe und die mir das Gefühl geben, dass ich auch wichtig bin. Jeden Morgen öffne ich eine neue Tür und lerne etwas neues. Ich begegne Menschen die mir zeigen was wichtig ist. Manschmal sind diese Begegnungen nur ganz kurze Momente aber sie lassen einen Eindruck zurück als hätten wir uns schon ein ganzes Leben lang gekannt.
Man sollte sich einfach die Zeit nehmen den anderen zuzuhören um eigene Probleme loszulassen. Im Alltag finden sich öfftes flüchtige Begegnungen mit Menschen die man kennt und hin und wieder trift. Wenn man aber sich die Zeit nimmt diese Menschen besser kennen zu lernen findet man einen Mensch mit viel Hertz.
Tänään on sellainen tunne, että elämä alkaa taas uudelleen. Jokaisena päivänä aloitan uuden elämän. Ehkä tämä tunne johtuu siitä, että hyvin läheinen ihminen on sairastunut vakavasti emmekä tiedä kuinka kauan vielä elinpäiviä riittää. Seuraamme päivittäisiä säteilyhoitoja, taistelua väsymystä ja apatiaa vastaan. Mitä siitä jos hiukset lähtevät päästä, kunhan ajatukset eivät muutu mustiksi.
Tällaisen sairauden vierellä huomaa pienet yksinkertaiseet asiat, jotka yhtäkkiä muuttavat mittasuhteita ja asioiden tärkeysjärjestystä. Aamulla herääminen omassa sängyssä tuntuu jo taivaalliselta. Raitis ilma, pieni kävelylenkki ulkona, ensimmäiset lumihiutaleet ja ajatus lähestyvästä joulusta ystävien ja perheen parissa aiheuttavat uskomattoman hyvänolon tunteen.
Olen myös huomannut, että ympärillä on paljon ihmisiä, joiden kanssa on hyvänpäivän tuttu, mutta syvempiin keskusteluihin ei ole koskaan ollut aikaa tai mahdollisuutta. Olen aivan yllättäen löytänyt uusia ihmisiä sellaisistakin, jotka olen ohittanut vain huikkaamalla tutut tervehdykset. Kun pysähtyy, huomaa ympärillään ihmisiä, joilta saa lämpöä ja rakkautta osakseen. On uskallettava ottaa se riski, että toinen torjuu ystävällisen sanan tai kosketuksen, mutta jos ei edes yritä päästä toisia lähemmäksi, ei myöskään saa toisilta lämpöä ja läheisyyttä.
Nyt olen taas valmis lähtemään kotiin. Työpäivä on ohi. Halusin jäädä pieneksi hetkeksi kirjoittamaan, kun ympärillä on hiljaista ja rauhallista. Kotona odottaa Friedhelm, joka puskee vasten jalkaani, kun astun ovesta sisään. Viime yön, kuten muulloinkin, se nukkui takapuoleni päällä ja lämmitti olemuksellaan minutkin niin, että välillä oli pakko heittää peitto nurkkaan.
Reipasta mieltä kaikille ja aurinkoa pimeydestä huolimatta.
Isoäidin opettamat käsityöt ovat saaneet minut innostumaan ja haalin kaikki käyttökelpoiset vanhat kankaat. Kaiken voi käyttää uudelleen. Mukana Frieda - kissa, ja 4 lastenlasta.
2 kommenttia:
Olen kokenut tuon saman tunteen ystävieni sairastuneen ja joutuneen raskaihin hoitoihin.
Toiset ovat menehtyneet joita olen sitten muistellut haikeudella.
Toiset ovat selvinneet ja tukkakin on kasvanut takaisin, naisilla jopa hienon pitkiksi. Heidän kanssa on sitten yhdessä pohdittu tätä elämän kulkua, kahvikupin ääressä.
Tsemppiä sinulle ja yritä myötäelää heidän kovaa kohtaloa.
Emme tiedä milloin tuo sairaus iskee kehenkin meihin.
Sellaista ylä- alamäkeä tämä elämä on. Kurveja ja suoraa riittää niin, ettei koskaan liian yksioikoiseksi muutu. On vain osattava nauttia myös matkalla olosta, pienistä yhteisistä hetkistä ja niistä kahvikupin äärellä vietetyistä juttutuokioista.
Lähetä kommentti