Frieda ja hunajameloni

Olen kasvanut. Hampaani ovat muuttumassa pienistä naskaleista ihan oikeiksi hampaiksi. kaksilahkeiset sanovat, että puren kuin leijona. No, jaa, en ole vielä yrittänyt edes tosissani. Kynteni saavat jo hyvän jäljen nahkasohvaan, mutta koska siinä jo entuudestaan oli jälkiä kuin Burdan ompelukaavoissa, ei kukaan ole edes huomannut muutamaa lisäviivaa.

Ruokavalioni on hiukan muuttunut. Kaksilahkeiset veivät minut lääkäriin, joka totesi, että painoni on noussut. Tänä aamuna vaaka antoi tiedoksi 1281 grammaa. Ajatelkaa jos teillä itsellänne paino miltei tupaantuisi kahdessa viikossa!!! Painaisitte tänään 70 kg ja kahden viikon kuluttua 135 kiloa tai vähän ylikin! Ei ihme, että lääkäri sanoi, ettei minua saa syöttää ihan yhtä paljon kuin haluaisin syödä. Minulla on vain jatkuva NÄLKÄ. Nappasin tänä aamuna jälkiruuaksi melonin palan ja se maistuu tosi hyvältä.

Hunajameloni on lempiruokaani. Se pysyy hyvin kynsissä ja siitä saa samalla nestettä. Onhan se sentään ihan erimakuista kuin pelkkä raanavesi.

Tämän kuvan oton jälkeen on kulunut jo viikko ja olen jo aika paljon vahvempi, suurempi ja villimpi! En ymmärrä oikein miksi kaksijalkaiset poukkoilevat perässäni kamera kädessä. Onneksi en ole Obaman kissa, en saisi varmaan istua hetkeäkään rauhassa lempipeitollani.

Olin eilen ensimmäistä kertaa ULKONA. Sain päälleni kamalan nauhahirviön. Ensin minua hemmoteltiin lempiruuallani ja sitten napattiin kiinni ja puristettiin kummallisiin nyöreihin. Rimpuilin minkä ehdin, mutta aina eteeni työnnettiin herkkuja ja aina kun hetken keskityin nauttimaan herkkupaloista, kiskaistiin valjaita tiukemmalle. Hypin ylös ja alas kuin pallo kuminauhan päässä, mutta mikään ei helpottanut, olin ja pysyin kiinni valjaissa. Odotin, että joku älyäisi kiskoa ne päältäni, mutta sain jatkoksi pitkän narun, jonka kanssa innostuin leikkimään. Ei se nyt sitten loppujen lopuksi niiiiin kamalaa ollut, kun aina välillä eteeni ilmestyi herkkuja ja kun juoksin pitkin rappuja, naru vain seurasi perässä enkä enää oikeastaan välittänyt valjaista. Ulkoa tulevat tuoksut houkuttelivat eteenpäin ja kun tajusin olevani puun alla, voi että!!! Vihdoinkin pääsin raapimaan ihan oikeaa puuta! Tunsin jonkun tuntemattoman kissan käyneen MINUN puussani, mutta pääasia oli, ettei siinä sillä hetkellä ollut muita kuin minä. Ruoho tuoksui ihanalta. Seisoin keskellä pihamaata kuin olisin omistanut koko maailman. Minua ei pelottanut lainkaan. No, ihan ensin tein pienen kierroksen seiniä pitkin, mutta koska kaksilahkeinen seisoi vieressä, uskaltauduin heti pihan keskelle. Tietenkin siihen kertyi heti naapurustoa seuraamaan minun Ensimmäisiä Askeleitani Ulkona - niin kuin tässä nyt jotain tavatonta olisi tapahtumassa. (olihan se minustakin tavatonta, mutta älysin pitää tietoni itselläni enkä ruvennut liikaa riehumaan).

Pihailua kesti vain pienen hetken, mutta se on alku maailmanvalloitukselle!