Suomi häämöttää

Enää 5 yötä lauantaihin! Matkat Suomeen ovat kuin joulua odottaisi. Tiedän aina, että ajamme lähes 2000 km viikossa, kun koetamme ehtiä kaikkien sukulaisten luokse, mutta aina jää joku väliin. Pitäisi olla enemmän aikaa. Guidon työn takia meillä ei ole mahdollisuutta pitkiin lomiin. On vain lyhyitä pätkiä ja silloin tällöin välivuosia, jolloin saatamme olla 2 tai jopa 3 viikkoa lomalla. Ja mihin silloin suuntaamme? SUOMEEN!

Viime kesä oli taas tällainen välivuosi.Olimme 2 viikkoa Gardajärvellä Guidon vanhempien kanssa. Skotlanti häämöttää myös suunnitelmissa ja minä haluaisin ehdottomasti Walesiin. Ja aivan ehdottomasti Dubaihin. Naapurini lähtee jo kolmannen kerran vuoden sisällä sinne. Tällä kertaa joku 18 tähden loma. Ovat vain parhaissa hotelleissa ja kiertävät hotellista toiseen 10 päivän ajan. En usko, että sellainen loma kiinnostaisi. Haluan nähdä muutakin kuin luksus hotellihuoneita ja saada oman lakeijan, joka käy 3 kertaa päivässä vaihtamassa hedelmät huoneessa (huoneissa!).

Dubaissa kiinnostaa uskomaton moderni arkkitehtuuri. Kuinka on mahdollista pystyttää mielettömiä rakennelmia hiekkaerämaahan. Suurin osa näistä "mielettömistä" rakennelmista on saksalaisten arkkitehtien ja insinöörien suunnittelemia. Toisaalta haluaisin lähteä tutustumaan arabimaailman vanhaan kulttuuriin.

Me tulemme tutustumaan uusiin sukulaisiin Suomeen. Mitä tahansa Facebookista sanotaan niin ainakin se on tuonut minulle sukulaisia, joista en tiennyt mitään. Isoisäni veljen pojan pojan tytär. Niin se taisi olla. Löysin hänet aivan sattumalta Facebookista ja koska sukunimemme  on melko harvinainen, kävin vähän läpi omia sukulaisiani ja niin sieltä löytyivät veljekset, Mikko ja Paavo.

Muutakin ihmeellistä olen löytänyt Facebookin kautta. Vuonna 1983 meillä oli Rovaniemellä asuessamme unkarilainen kuoro vieraana. Kolme kuoron jäsentä asui meillä. Seuraavana vuonna lähdin 3 viikoksi Unkariin tapaamaan kuorolaisia ja nyt 30 vuoden tauon jälkeen löysin sen hammaslääkärin, joka meillä yöpyi ja jonka kotona minä puolestaan majailin Unkarissa. Toinen unkarilaistuttava oli meillä v. 1980 poikani ristiäisissä ja tapasin hänetkin v. 1984 Veszprémissä, Rovaniemen ystävyyskaupungissa. Jotenkin vuosien aikana yhteys on katkennut ja eilen löysin Veran Facebookista erään Amerikkalaisen ystävyyskaupunkiprojektin yhteydessä!!! Ja tunnistin hänet valokuvista heti.

Olen ajatellut ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotimaansa pakon edessä. Miltä tuntuu, kun ei pääsekään enää kotimaahansa eikä näe sukulaisiaan? Koreat ovat erottaneet ihmiset toisistaan. Isovanhemmat eivät näe koskaan lastenlastensa kasvamista, lapset eivät tiedä mitä vanhemmille kuuluu. Tädit ja sedät jäävät tuntemattomiksi. En jaksa ymmärtää rajojen vetämistä niin, että ihminen ei merkitse mitään. En jaksa ymmärtää niitä, jotka ovat häätämässä maasta pois niitä, joilla ei ole paikkaa minne mennä.  Mitä jos minä en koskaan pääsisi tapaamaan sukulaisiani enkä ystäviäni? Tai tässä vedettäisiin raja minun ja lastenlasteni väliin enkä pääsisi koskaan enää näkemään heitä. En tiedä miten jaksaisin eteenpäin? En todellakaan tiedä mistä saisin voimia jatkaa.

Minä olen kiitollinen siitä, että pääsen kulkemaan Suomen ja Saksan väliä eikä kukaan aseta rajoituksia sille kuinka usein vierailen missäkin maassa eikä minun tielleni kasata byrokratian paperisotaa saadakseni luvan lähteä maasta. Entäpä jos suomalaisille sanottaisiinkin yhtäkkiä, ettei kukaan saa poistua maasta. Ei mihinkään. Ei koskaan enää. Miltähän se mahtaisi tuntua?

Pakkaan torstaina laukkuni ja lähden Suomeen.