Jokaiseen perhejuhlaan äiti muisti aina pyytää toisen vaimon mukaan - myös sen jälkeen, kun isäni kuoli. Vietimme usein lomia isäni uuden perheen luona Turussa. Äiti oli joskus mukana ja ulkopuoliset eivät aina oikein käsittäneet meidän mutkallisia sukulaissuhteitamme. Minä ja sisareni kutsuimme isää isäksi ja äitiämme äidiksi. "uudet lapset", Matti ja Maija kutsuivat myös isäänsä isäksi, mutta meidän äitiämme Katjaksi ja omaa äitiään tietenkin äidiksi mikä aiheutti hämmästystä ympärillä seisovissa ihmisissä, kun he kuuntelivat meidän isä-äiti huuteluamme. Kerran eräs laivamies Turun saariston pikkulautalla kysyi äidiltäni mitä sukua naiset ovat keskenään. Äiti mietti hetken ja katsoi Maikkua ja sanoi sitten: olemme vaimoksia!
En usko, että äidin oli aluksi helppo tavata isääni, vaikka uutta vaimoa vastaan hänellä ei ollutkaan mitään sanottavaa. Avioerosta oli kulunut jo niin pitkä aika eikä uudella vaimolla ollut osaa eikä arpaa isäni ja äitini eroon. On helpompi ehkä tavata uusi puoliso kuin entinen aviosiippa. Ellei suhdetta ole täysin työstänyt ja päässyt eroon sekä katkeruudesta että vihasta ei kannata lähteä edes yrittämään mitään uusio perheen tapaamista.
Ehkäpä siksi aika oli otollinen minunkin ex-puolisoni ja tämän uuden, uuden vaimon tapaamiselle. Katkeruus ja viha olivat kadonneet. Jäljelle jäänyt tunne siitä, että olemme joskus tunteet toisemme. Puhuimme menneistä ajoista kuin olisimme asuneet vierekkäin samassa talossa, tunteneet samat ihmiset ja eläneet samanlaista elämää - vierekkäin. Aika muuttaa käsittämättömän paljon. Enkä ole edes piilottanut tunteitani minnekään. En yrittänyt puijata itseäni kuvittelemalla, etten koskaan ole rakastanut sitä ihmistä. Joku toinen rakastaa häntä ja niin on parempi. Minun rakkauteni ei olisi riittänyt hänelle. Eikä meidän rakkautemme olisi riittänyt viemään sitä suhdetta eteenpäin. Nyt se rakkaus on kadonnut ja me pystymme käsittelemään toisiamme "sivistyneesti", kuten naistenlehdet kommentoivat superjulkkisten eroja. Itse tunnen pystyväni käsittelemään omia tunteitani aivan normaalisti ja olen onnellinen siitä, että lapsillamme on mahdollisuus monien, monien vuosien jälkeen luoda suht koht normaali suhde bioloogiseen isäänsä.
Niin me "vaimokset" istuimme viinilasin ääressä, juttelimme hauskoja ja muistelimme vanhoja, sillä mekin satuimme tuntemaan toisemme, kun olimme nuoria.....
Tämä on sitä ihan tavallista, oikeaa elämää. Siihen ei tarvitse hakea hollywoodin käsikirjoittaa. Elämä on ihmeellisempää kuin elokuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti