Äiti täyttää 89-vuotta ja muistelee menneitä

varasimme lentoliput Suomeen huhtikuun 6. päivälle. Äiti täyttää 89 vuotta.Se on pitkä elämäntaival ja nyt äidin päiväkirjoja lukiessa olen huomannut kuinka monivaiheista, rikasta ja värikylläistä elämää äiti on saanut viettää. Hänen elämäänsä on mahtunut sotia ja rauhaa, rahan puolittamista ja Suomen talouden nousua ja laskua. Kun hän aloitti nuorena tyttönä työnsä Imatran Rautatehtaalla 16.8.1946  (sittemmin Rautatehtaasta tuli Ovako Oy ja Ovako Steel)hänen  pomonsa kysyi ensimmäiseksi "Talar Fröken svenska, va". Äiti oli kuulemma vastannut, että pakon edessä kyllä. Pakon edessä hän oli jopa tappanut yhden rotan, kun miehet olivat halunneet pelotella nuorta tyttöä ja tuoneet pöydälle puolikuolleen eläimen.

Ei siihen aikaan sinuteltu esimiehiä eivätkä esimiehet sinutelleet alaisiaan. Samanlainen järjestelmä toimii täällä Saksassakin. Ehdin olla 6 vuotta töissä, kun lomamatkallamme Sallassa pomoni ehdotti sinuttelua. Se tuntui alussa todella vaikealta ja jatkuvasti unohdimme molemmat sinutella toisiamme.
Äiti kertoi, että sodan jälkeen Rautatehtaan lähes koko tuotanto meni sotakorvausten maksamiseen. Tehdasrakennuskaan ei ollut yhtä nykyaikainen kuin tänään. Pihan perällä oli huussi eikä konttorin sisällä ollut montaa litraa vettä pesua varten. Toimistotilatkin olivat melko tomuisia ja pölyisiä sillä arkistot olivat erään omakotitalon saunarakennuksessa...

Äiti muisteli, että uusi konttori valmistui 1950 paikalle, jota kutsuttiin Armottoman niityksi. Ehkä siksi, että rakennuspaikka oli märkää ja pehmeää niittyä ja sinne jouduttiin junttaamaan paaluja, joiden päälle vasta päästiin kuonasta ja sementistä valaen rakentamaan kolmikerroksinen talo, "uusi konttori". Siinä minäkin olen kolmena kesänä ollut töissä konttoripalvelukeskuksessa.

Siihen uuteen konttoriin tulivat aikanaan tietokoneet, jotka olivat niin arkoja, hienoja ja ehkä vähän salaperäisiäkin, että huonet suljettiin ja eristettiin tavallisilta pulliaisilta. Systeemiosaston henkilökuntakin oli kuin "toisen kerroksen väkeä". Tietokoneella kuulemma löydettiin jopa yhdelle lapselle isäkin. Eräs nuori nainen odotti vauvaa, mutta ei tiennyt tulevan lapsensa isästä muuta kuin nimen, joka sekin oli ilmoitettu väärin. Tehtaan osaston hän kyllä muisti sekä muutamia muitakin viittauksia mahdolliseen isään. Kun tietokoneeseen oli syötetty kaikki tiedot, ne olivat ns. reikäkorttiajoja niin joka ajossa osa korteista putosi pois ja lopulta jäljelle jäi vain kaksi korttia, joihin tiedot sopivat ja niin lopulta isä löytyi ja joutui myös vastuuseen lapsestaan.


Äiti on muistellut usein tehtaan tapahtumia. 50- ja 60-luvulla työntekijät tekivät paljon asioita yhdessä. Minäkin muistan monia lastenjuhlia "Tipulassa" eli entisessä ruotsinkielisessä koulussa. Tehtaalla työskenteli paljon ruotsinkielisiä, osa jopa niin ummikoita, etteivät puhuneet sanaakaan suomea. Lisäksi insinöörit taisivat nostaa omanarvontuntoaan keskustelemalla ruotsiksi - osasivat sitten tai eivät. Joka tapauksessa Tipulassa vietettiin monia lastenjuhlia. Löysin äidin albumista kuvia naamiaisista, tanssiaisista ja joulujuhlista, joihin osallistui koko sosiaalikonttori ja muitakin osastoja. Ohjelmat suunniteltiin itse ja esiintymisasut tehtiin mm. kreppipaperista. Ohjelmia harjoiteltiin ruokatunneilla ja samalla tehtiin myös hulahulahameita, perhosen siipiä ja tuntosarvia.

Äiti meni naimisiin melko yllättäen ja yllätyksenä sekä itselleen että muille.Hän ei oikein tiennyt miten olisi ilmoittanut naimisiinmenostaan esimiehelleen. Avioliitto solmittiin -  ei nyt ihan ruokatunnilla - mutta  lyhyellä varoitusajalla kuitenkin. Äiti meni pomonsa luokse kysymään kenelle pitäisi ilmoittaa, että työhuoneen oveen pitäisi vaihtaa nimikilpi. Kun häneltä kysyttiin syytä nimikilven vaihtoon, äiti oli kertonut, että hänet vihitään seuraavana viikonloppuna. Sihen hänen pomonsa: "kuka se mies on? Ettehän te ole ennenkään mennyt naimisiin!" siihen äiti oli vastannut: "no nyt menen!"

Sihteeri aika päättyi, kun äiti nimitettiin 1.9.1970 tehtaan sosiaalipäälliköksi. Monta kertaa hän sai selittää ihmetteleville miehille, jotka pyysivät sosiaalipäällikköä puhelimeen, että he puhuvat sosiaalipäällikön kanssa. Siihen aikaan ei vielä ollut kovin yleistä, että sosialipäällikkönä oli nainen!

Äiti jäi vuonna 1982 eläkkeelle, mutta kirjoitti vielä monia vuosia Rautaveikkoon sekä hoiti sotainvaliidien toimistoa, kävi entisten rautatehtaalaisten luona hoitamassa heidän asioitaan ja neuvomassa erilaisissa eläkkeisiin liittyvissä asioissa.

Nyt äidin ei tarvitse enää välittää eläkeasioista eikä neuvoa toisia veropapereiden täytössä. Hän voi rauhassa katsella vanhoja matkakertomuksiaan, joita hän on kirjoittanut lähes jokaiselta tekemältään matkalta. Niiden kirjojen ja päiväkirjojen mukana minäkin olen matkustellut Pietarista Suomeen vallankumouksen jälkeisinä vuosina sekä käynyt Sveitsissä vuonna 1952, kun vielä ei ollut keksitty helpalentomatkoja eikä lentolippuja tilattu internetistä vaan ne tulivat matkatoimiston kautta ihan oikeina monisivuisina lentolippuina. Äiti on kirjannut erittäin tarkasti ylös jopa kahvin ja leivosten hinnat niin Zürichissä kuin Milanossakin. Äidillä oli Zürichin matkatoimistosta Milanon matkaa varten eräänlainen Interrailkortin esimuoto ns. Generalabonnemente, joka maksoi 80 Frangia ja sillä sai matkustaa 15 päivää.Italian matkaa varten äiti tarvitsi viisumin, jonka hankkiminen oli kuulemma hyvin helppoa.  Kun luen äidin matkakertomusta Italiasta ja etenkin Milanosta, minulle tulee mieleen ensimmäinen Italian matkani. Samalla tavalla ihmettelin ihmisten eloisuutta, ilta-auringossa hohtavia vuoria, katukahviloita ja kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Italialaiset naiset olivat niin huoliteltuja että tuntui kuin olisi aina ollut muotinäytöksessä. Puheensorina täytti kadut ja torit. Pikkulapset olivat kaiken keskipisteenä ja jokaisen nuorenparin lähistöllä vaani mummeli, jonka silmältä eivät jääneet näkemättä salaisesti vaihdetut suudelmat. Äiti kirjoittaa matkakirjassaan kuinka Milanon tuomiokirkko teki häneen valtavan vaikutuksen ja etenkin roomalaiskatolinen kirkko, jossa ihmiset tekivät ristinmerkin ovella. Äiti mainitsee erityisesti kauniit italialaiset naiset ja hyvinpukeutuneet miehet, jotka loivat silmäyksiä heihin kahteen sinisilmäiseen naiseen.

Miehet eivät ole muuttuneet 50-luvulta. Muistan, kun sisareni kanssa kävelimme Diano Marinon rantakatua ja takanamme kääntyivät nuoret miehet viheltämään ja meistä se tuntui jotenkin käsittämättämältä, kun ei meille Suomessakaan kukaan ollut viheltänyt! Pitkä vaaleatukkani taisi olla ainoa syy vihellyksille. Kun viimeksi kävin Milanossa muutama vuosi sitten, tuttavaperheen isä otti minua kädestä kiinni ja talutti minut läpi Milanon - osoittaakseen, että kuuluin jollekin miehelle. Eivät ole tainneet miehet muuttua vieläkään.