maanantaina juttelimme vielä siitä mitä kevät tuo tullessaan, mihin sitä voisi matkustaa, kun voimat palaavat. Lauantaina voimat loppuivat. Lopullisesti. Kokonaan. Hengitys pysähtyi kuin huomaamatta. Halu elämän jatkumisesta ei jaksanut viedä elämää eteenpäin.Keskellä kauneinta kevätpäivää, kun auringon kirkkaus sai silmät siristelemään ja hengitys salpaantui pelkästä ajatuksesta, että pian on kesä.
Naapurimme alakerrasta halusi elää ja tehdä Karibian risteilyn kesällä vaimonsa kanssa. 5 vuotta he ehtivät olla naimisisa ja elivät jokaisen päivän yhdessä, jokaisen hetken ja harrastuksen. Päivääkään he eivät olleet toisistaan erossa kunnes sairaus tuli ja vei miehen päiviksi sairaalaan. Tuskat olivat sanoinkuvaamattomat, mutta periksi hän ei antanut. Hän piti kiinni elämästä kuin olisi roikkunut lentokoneesta köyden varassa, kädet kouristuneena köyden ympärille. Ja sittenkin aivan viimeisellä hetkellä hän hellitti ja pudottautui pehmeästi ja rauhallisesti leijumaan. Maahan asti hän ei päässyt. Hän jäi välimaahan. Jonnekin tuonne taivaan ja maan välille. Läsnäolo tuntuu vieläkin talossa. Kuulen askeleet kellarista, kun hän hakee vesipullot. Kuulen heti perään toisetkin askeleet, kun hänen vaimonsa seurasi perässä. En nähnyt koskaan heidän lähtevät yksin talosta. Kauppamatkat he tekivät yhdessä, parturissa he kävivät yhdessä, kuntosalilla he olivat yhdessä, lomamatkat he viettivät aina jossain kaukana merellä, vuoristossa tai viidakossa.Yhdessä. Ei ollut mitään mitä he eivät olisi tehneet yhdessä. Siksi ero on niin kauhea kestää. Pudotus tyhjyyteen raskaampi kuin sairauden seuraaminen.
On täysin turha sanoa lohdutuksen sanoja " aika parantaa haavat", kun aika on nyt ja tässä. Tuskassa ja yksinäisyydessä. Istun vieressä ja kuuntelen. Mietimme lauluja hautajaisiin. Lempilauluja ja musiikkia, joka jää kaikumaan saliin sen jälkeenkin, kun kaikki ovat jo poistuneet paikalta. Onneksi täällä ei ole pakko ottaa arkkuhautajaisia, joissa kaikki seuraavat pää kumarassa arkun perässä ja katsovat, kun ruumis lasketaan kuoppaan ja peitetään. Ns. hautametsiä perustetaan kaikkialle. Tuhkan voi sirotella puunjuuristoon, niitylle tai kiven alle. Paikalle ei tule minkäänlaista laattaa tai ristiä eikä sinne tuoda kukkia tai muistoesineitä. Se on muistelumetsä. Sellaiseen paikkaan minäkin haluaisin päätyä.Kirkkaana keväisenä päivänä, kun aurinko siristyttää silmät ja ensimmäiset lämpimät säteet saavat krookukset kukkimaan. Pian on pääsiäinen ja ylösnousemuksen aika. Kuolema on voitettu. Sitä ennen kuljemme kuitenkin viikkojen matkan muistellen ennen kuin päästämme elämän voittamaan.
Isoäidin opettamat käsityöt ovat saaneet minut innostumaan ja haalin kaikki käyttökelpoiset vanhat kankaat. Kaiken voi käyttää uudelleen. Mukana Frieda - kissa, ja 4 lastenlasta.
3 kommenttia:
Ikävä tapahtuma. Jotta ehkä ymmärtäisin asian paremmin jos saisin tietää pariskunnan iän?
Meidän perheessä on tehty kirjallinen sopimus tuosta tuhkan sirottamisesta mereen.
Siloin on laivamatkoilla mahdollista muistaa. Ja jos sukulaiset haluavat kukkia tuoda "haudalle" niin viskataan vain vetten päälle tuulen vietäväksi.
Suru kohtaa meitä jokaista joskus.
Michael oli vain 49-vuotias kuollessaan. Olen ollut joka ilta hänen vaimonsa luona, juomme teetä ja puhumme Michaelista ja paljon muustakin. Perjantaina on muistotilaisuus. Tuhla sirotellaan hautametsään myöhemmin.
Hyviä myötä eläjiä ja kuuntelijoita tarvitaan silloin kun suru kohtaa. Varsinkin tuollainen ystävyys joka iltaisena kuuntelijana on varmaan hyvästä surevalle henkiklölle.
Ikävän aikaisin Luoja otti omansa pois täältä maan päältä.
Lähetä kommentti