OLEN PALANNUT KOTIIN!

5 viikkoa sairaalassa on takana. Kokeiden jälkeen lääkärit totesivat, ettei maksan kystia todellakaan voi enää poistaa, koska ne ovat niin epäonnistuneesti kiinni toisissaan ja kiinni sapessa ja minulle asennettiin eräänlainen rööri sappeen nesteiden valumista varten ja siinä yhteydessä tuli reikä, tai pieni repeämä ohutsuolen seinämään ja olin 2,5 viikkoa kovassa kuumeessa jonkun pöpön takia, en saanut syödä 5 päivään mitään, en juoda mitään, kostuttaa vain huuliani vähän ja olin tosi poikki. Mutta hoitohenkilökunta oli niin ihanaa ja huolehtivaista ja vaikeinakin hetkinä he seisoivat vieressä, pitivät kädestä ja lohduttivat joskus pelkällä olemassaolollaan. Pääsin kerran kotiin viikonlopuksi, mutta sitten nousi kuume uudellen ja odottelin taas 2,5 viikkoa, että oikea lääke löytyisi pöpön nujertamiseen. Toissapäivänä pääsin kotiin ja olen nyt maksansiirtolistalla. Kuinka kauan kestää, että uusi sopiva maksa minulle löytyy, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että kun siirto on tehty olen terve. Geneettinen sairaus ei seuraa enää uuden maksan mukana.

21.6menen uudelleen sairaalaan ja rööri vaihdetaan. Se on vähän samanlainen kuin sydänstanssi, mutta sapessa oleva rööri pitää vaihtaa vähintään 2 kk välein, koska siellä virtaa huomattavasti vähemmän verta ja bakteerien asettuminen on siten suurempi riski kuin sydänstanssissa. No toivon, että tällä kertaa kaikki sujuu ongelmitta ja pääsen parin päivän kuluttua kotiin.


Minun täytyy vielä kehua Essenin Uniklinikan henkilökuntaa, kun jatkuvasta henkilöstöpulasta huolimatta kaikki jaksoivat hymyillä, kysyä aina miten voin, mitä he voivat tehdä, että oloni olisi parempi. Jopa Herra Professori, joka kävi silloin tällöin vierailulla, tuli eräänä iltapäivänä kierroksellaan sänkyni viereen, otti kädestäni kiinni ja koko vierailun ajan seisoi vieressäni kuin antaen siten energiaa itsestään. Meillä oli kreikkalainen lääkäri, joka aina muisti laskea leikkiä tullessaan sisälle, varsinkin nyt, kun espanjalaiset kurkut olivat kiellettyjä ja hän mainosti kreetalaisia kurkkuja....Sitten oli eräs nuori lääkäriopiskelija, joka oli vuosia ollut ambulanssissa ns. notdienst eli hätätapauksissa. Hän osasi laittaa käteeni neulat tippapulloja varten niin, etten huomannut mitään, joten rupesimme kutsumaan häntä huonetoverini kanssa Dr.Med.Rep. eli kaiken lajin korjauksia lääketieteellisellä alalla! Hän kirjoitti kirjaanikin viestin: hyvää vointia. Dr.Med.Rep.! Hänestä tule vielä jonain päivänä todella hyvä lääkäri. Hänestä huokuin rauhallisuus.

Eräänä yönä vointini oli tosi kurja ja tunsin pudonneeni pohjattomalta tuntuvaan kuiluun. Seisoin lavuaarin edessä itkemässä keskellä yötä, kun yöhoitaja Jörg tuli katsomaan onko kaikki hyvin. Hän otti minua hartioista kiinni, talutti sänkyyn ja lohdutti sanomalla, että itsesälin ja surun hetket ovat täysin tavallisia ja silloin saa itkeä. Kun olin rauhoittunut, hän lähti huoneesta. Yöhoitajia oli vain yksi osastolla ja heillä oli koko yön täysi tekeminen, mutta silti heillä riitti aikaa myös henkiseen tukemiseen.


Jopa sydänkateedri-tutkimuksessa lääkäri jaksoi vitsailla, kun sanoin, etten halua nähdä enkä kuulla enkä tietää mitän koko tutkimuksesta, heittäkää huppu päähän ja tehkää työnne. Hän sanoi, että he tarvitsevat apuani. Sanoin, ettei minusta ole pahemmin auttamaan, kun pyörryn jo neulan nähdessä. Hän sanoi kollegalleen, että annetaanpa rouva Attilalle vähän Valiumia niin kaikki sujuu hyvin. Selvisin tutkimuksesta hengissä ja pystyin jopa osallistumaan lääkärin määräämällä tavalla "hengittäkää-nyt hengittämättä-hengittäkää-" projektiin. Operaation jälkeen kiitin häntä loistavasti suoritetusta toimenpiteestä ja hän sanoi: " ja muistakaa suositella meitä eteenpäin tuttavillenne!"

Nyt olen sitten kotona. Tunne on sanoinkuvaamattoman ihana. Olen syönyt hyvin, vähän, mutta usein. Guido täyttää pienimmät toiveenikin ja juioksee hakemaan suklaakakkua aina, kun tuntuu siltä, että nyt haluaisin kaloreita. Naapurini alakerrassa (hän jäi leskeksi pari kuukautta sitten, kun mies kuoli syöpään) tekee minulle päiväruuat ja syömme yhdessä aamupalat, käymme puutarhassa kävelemässä ja istumme auringossa nautimassa linnunlaulusta ja kesäsäästä. Aurinko on paistanut pilvetömältä taivaalta lähes 6 viikkoa. Maanviljelijät eivät enää tiedä mistä vettä viljalle, mutta lomailijat nauttivat todellisesta kesästä. Kuten minäkin.
Nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka olenkin väsynyt, lihakset vielä heikossa kunnossa ja joskus on kipuja, mutta kaikki tämä tuntuu pikkuseikalta 5 viikon sairaalassa oloon.
Toivon kaikille iloista kesänalkua ja hyviä lomasäitä. Ja kiitokset kaikille, jotka muistivat minua ajatuksissaan. Olen varma, että niiden voima kantoi minua myös eteenpäin.