Friedhelm eli silloisen toimistomme alapuolella, hevostalleilla. Sen häntä oli L-kirjaimen muotoinen. Nähtävästi se ei ollut ehtinyt tarpeeksi nopeasti hevosen kavioiden alta karkuun. Siltä puuttui toinen kulmahammas ja jäljelle jäänyt törrötti välillä huulen ulkopuolella ja sai Friedhelmin näyttämään vampiirilta. Ystävälliseltä vampiirilta. Sillä oli äärettömän pehmeä turkki, nähtävästi joku esi-isistä oli olut Katheuser-kissa. Ja turkki kiilsi kuin mustalaismiehen saappaat (ilman minkäänlaisia rasistisia taka-ajatuksia, sillä erään mustalaismiesystäväni saappaat kiilsivät juuri samalla tavalla kuin Friedhelmin turkki!) Luonteeltaan Friedhelm oli utelias, avoin, sosiaalinen, riitaa välttelevä (käänsi selkänsä, kun naapurin kissa lähestyi sitä) ja joitain yksinvaltiaan piirteitä alkoi iän myötä ilmestyä, sillä kaikki uudet huonekalut, peitot ja sängynpäälliset kuuluivat itseoikeutetusti ensin hänelle ja sen jälkeen me saatoimme saada - kenties - mahdollisuuden istua uudelle tuolillemme tai käyttää kashmir-peittoa... Friedhelmin lempituolina oli kuitenkin Eero Aarnion suunnittelema PONI, jonka päältä se näki koko huoneiston. Toissailtana meillä oli vieraita ja eräs vieraista istui PONIN päällä ja Friedhelm vahti koko ajan jalanjuuressa koska hänen paikkansa vapautuu. Se ei koskaan vaatinut ketään poistumaan hänen paikaltaan, mutta antoi omalla tavallaan tuntea, että tässä ollaan nyt hänelle varatulla paikalla...
Friedhelm oli aina viettänyt meillä rauhallista kissanelämää. Se oli tasapainoinen ja sopeutuvainen. Se oppi tietyt ruoka-ajat, vaikka istuikin iltapäivisin kissankuppinsa vieressä jo kahdelta ja odotti, että iltapäiväkahvin aikaan hänenkin kuppiinsa laitettaisiin muutama murunen. Ensimmäisen vuoden aikana, heti auto-onnettomuudesta selvittyään, se kulki kissankuljetuslaatikossa kodin ja työpaikan väliä ja oli villi ja vapaa. Se oppi kellonajat, jolloin oli oltava takaisin toimistolla, muuten se jäi yksi metsään. Vain kaksi kertaa sen vuoden aikana Friedhelm ei ilmestynyt puoliviideltä toimiston oven taakse ja vaikka odottelin sitä kuuten asti illalla ja kävin vielä ilta kymmeneltä sitä huutelemassa, se pysyi poissa, mutta oli aamu kahdeksalta toimiston oven edessä aivan hiukkasen katuvannäköisenä - ja nälkäisenä!
Toisen - melkein onnettomuuden - jälkeen siitä tuli pysyvästi toimistokissa. Se tuli aamuisin aina toimistolle, tervehti kaikki työntekijät ja nautti itseoikeutetusti POMON roolista istuen POMON nahkatuolilla heti, kun siihen tilaisuus ilmeni. Eikä sitä ajettu tuolistaan pois, vaikka Pomoni tulikin kahvikuppinsa kanssa takaisin työpöytänsä taakse. Friedhelm jatkoi uniaan nahkatuolilla ja pomoni istui pikkuisella jakkaralla...Ja vaikka toimistoomme ilmestyi valtavankokoinen Dobermanni, Friedhelm oli sitä mieltä, että toimisto on hänen ja Doberman Sam saa pysyä alhaalla eikä keittiöön sillä ole mitään asiaa silloin, kun HÄN on siellä ja tälla tavalla työroolit oli jaettu - Friedhelm pysyi pomona ja Sam oli kuin uskollinen vartija, joka häntä heiluen vahti jokaista Friedhelmin askelta - ja pelasti sen kerran jopa kuolemalta.
Pikkuhiljaa Friedhelm nautti enemmän ja enemmän kotona olosta ja työpaikka sai jäädä. Siitä tuli talomme yksinvaltias, jolle kuului myös naapurimme asunto yhtä suurella käyttöoikeudella kuin meidänkin. Meillä Friedhelm sai istua aamuisin pöydällä, kun söimme aamupalaa. Sillä oli oma nurkkansa ja siinä se kökötti, joskus huuliaan lipoen katse voiastiaan naulittuna. Naapurissa se ei edes yrittänyt pöydälle. Se tiesi paikkansa.
Aamuisin se herätti meidät - joskus hiukan liian aikaisin - raapaisemalla pellaverhoa uhuoneessa. Kun kolmannella raapaisulla ei lentänyt tyyny eikä sängystä kuulunut minkäänlaista murinaa, se siirtyi vaatekaapin kohdalle ja raapaisi kaapin ovea. Ellei sekään vielä saanut nukkujia heräämään, vuorossa oli sängynviereinen matto ja jos emme vieläkään tajunneet, että yksinvaltiaamme vaati aamupalaa, se istahti turkkilaiselle matollemme, vilkaisi kerran kynsiään ja RAAAPAISI!! ja sillä hetkellä se tiesi valinneensa paikan, josta varmasti saisi minut nousemaan ylös. Ja Friedhelm oli taas voittanut aamu-ottelun ja sai haluamansa aamupalan, vaikka kello olisi sitten ollut 06.00 aamulla!
Kun Iida syntyi, Friedhelm kiersi Iidan matkakopan ympärillä ja yritti nousta Iidan viereen. Se ajettiin ystävällisesti, mutta päättäväisesti vauvan viereltä pois ja sen jälkeen sen mielenkiinto vauvoja kohtaan muuttui "pakko-kärsiä-kun-se-kerran-tänne-raahataan" - mielipiteeksi. Se ei koskaan yrittänyt liehitellä lapsia, mutta opetteli kestämään Iidan kiljahdukset, jotka vuosien aikana muuttuivat pikkuhiljaa rauhallisemmiksi ja lopulta Iida oppi kutsumaan "Friedlemiä" luokseen ja levitteli koko makuuhuoneen lattian täyteen pieniä kissan herkkuja saadakseen "Friedlemin" tulemaan pikkuhiljaa viereensä. Siinä "Friedlem" istui ihan hiljaa, korvat aavistuksen verran luimussa, mutta kärsivällisesti ja antoi Iidan rapsuttaa ja paijata.
Iltaisin, kun istuimme telelevisio ääressä, Friedhelm hyppäsi jalkojeni päälle, olin sitten missä tuolissa hyvänsä. Alussa se arasteli heiluvaa Kupla-Tuolia, mutta muutaman epäonnistunen hypyn jälkeen se löysi tasapainon (L-muotoinen häntä ei ehkä taannut parasta apua) ja asettui jalkojeni päälle eikä välittänyt tippaakaan vaikka keinuttelin katosta roikkuvaa tuolia. Joskus se meni tuoliin jopa yksin ja nautti hiljaisuudesta, kun tuoliin eivät kantautuneet häiritsevät äänet huoneen ulkopuolelta.
Parasta Friedhelmissä oli sen lojaalisuus. Vaikka olimme joskus viikon tai kaksi matkoilla ja se asui naapurimme kanssa ja sai kaiken mahdollisen huomion häneltä ja ruuaksi tarjottiin strutsin lihaa ja kengurua ja paistijauhenlihaa, se kuuli automme äänen pihalta ja ryntäsi ovellemme odottelemaan, että pääsemme matkalaukkujemme kanssa sisälle. sen jälkeen alkoi päällä puskeminen ja jaloissa kiehnääminen. Se ei kantanut meille kaunaa (paitsi ihan alkuaikoina) siitä, että olimme jättäneet sen YKSIN (naapurin ison sohvan, hellittelyjen ja eksoottisten herkkuen kera) taloon!! Se antoi meille heti anteeksi, varsinkin kun kaikilta matkoiltamme toimme sille tuliaisia. Viime viikolla se sai Pariisista aivan uuden kissakuvioisen ruokamaton ja viime jouluna, kun tiukan budjetin takia emme hankkineet toisillemme joululahjoja, Friedhelm sai Alessin design ruokakupin, koska se yksinkertaisesti sopi sille niin hyvin. Musta-valkoinen kissanmuotoinen ruokakuppi!
Meistä oli tullut vuosien myötä kissahulluja, mutta me nautimme hulluudestamme Friedhelmin seurassa. Se antoi meille niin äärettömän paljon rakkaudestaan, joka oli täysin pyyteetöntä. Kun viime kesänä saavuin erittäin huonokuntoisena sairaalasta kotiin, se tiesi tarkalleen missä kohti sänkyä sen on parasta maata, ettei paina vatsaani eikä häiritse minua, mutta sen lämpö antoi minulle voimaa. Se vain makasi vieressäni ja kehräsi kovalla äänellä.
Toissapäivänä se leikki Guidon kanssa lempilelullaan, jonka se sai veljentytöltäni. Muita leluja se ei huolinut vaikka sen kori oli täynnä kaikenlaisia hiiriä ja palloja, joita heittelimme sille. Se leikki vain Katariinan tuomalla, jo puoliksi rikkirevityllä merkillisellä punaisella pussilla, jossa oli joskus roikkunut sulka. Friedhelm oli täysin terve ja käyttäytyi aivan normaalisti. Mitään oireita mistään sairaudesta ei ollut edes aavistettavissa. Se oli aina käynyt vuositarkastuksessa eläinlääkärillä ja saanut kaikki mahdolliset rokotukset. Sen hoidot ja huolto olivat maksaneet meille enemmän kuin huipputasoinen HDI-televisio! MUTTA se on antanut meille enemmän takaisin kuin huipputasoinen HDI-televisio. Olin katsonut illalla norjalaisen krimin televisiosta ja Friedhelm oli maannut tavalliseen tapaan jalkojeni päällä, lähtenyt sitten omille teilleen jossain vaiheessa ja kun menin puoli kahdelta makuuhuoneeseen, se ei maannutkaan Guidon jalkojen päällä, kuten tavallisesti. Etsin sitä koko talosta. Kellarista yläkerran huoneisin. Autotallista jopa pihalle - aamuyön tunteina. Ajattelin, että se oli jäänyt ehkä parvekkeelle, kun Guido käy iltaisin viimeisen kerran tupakalla- ja pudonnut alas, kuten se oli kerran tehnyt taiteillessaan parvekkeen kaiteella rikkinäisen häntänsä kanssa. Sitä ei löytynyt vaatekaapeista, jonne se joskus pakeni Iidaa. Se ei ollut jääkaapissa (katsoin jopa sieltäkin!!!) eikä se ollut unohtunut kylpyhuoneeseen. Sitten herätin Guidon kahden aikaan yöllä. Etsimme sitä taskulampun kanssa koko talosta. Friedhelm oli totaalisesti kadonnut. Katsoin sängynalta eikä sitä näkynyt sielläkään - kunnes yhtäkkiä tunnistin sen korvat laatikoiden välistä. Tajusin heti, että se oli mennyt sinne kuolemaan. sen vaistoaa. Friedhelm ei ollut enää entisensä. se makasi paikallaan eikä sanonut mitään. Ei nostanut päätään, ei jaksanut kunnolla edes katsoa meitä. Guido veti sen syliinsä, asetti sängynpäälle ja katsoimme sen suuriin, laajenneisiin pupilleihin. Käskin Guidoa soittamaan päivystävälle eläinlääkärille ja lähdimme ajamaan Leverkuseniin /naapurikaupunkiin pieneläinklinikalle puoli kolme aamuyöllä. Friedhelm makasi velttona korissaan ja naukui muutaman kerran. Klinikalla äärettömän ystävällinen naislääkäri totesi, että tilanne on vakava. Sillä on joko sydänperäinen sairaus tai halvaus. Se ei jaksanut kävellä vaan kaatui heti lattialle. Se röntgenkuvattiin välittömästi ja sen vatsa ja keuhkot olivat täynnä vettä mikä merkitsi, ettei sen sydän jaksanut lyödä. Sille laitettiin kanyyli ja lääkettä ja se jäi makaamaan koriinsa. Silitimme sitä ja puhelin sille ja lupasin tulla aamulla hakemaan sen. joskus aamuyöllä heräsin siihen, että itkin unen läpi. Ajattelin heti, että toivottavasti Friedhelmille ei ole tapahtunut mitään. Aamulla soitin välittömästi klinikalle ja eläinlääkäri ilmoitti, ettei Friedhelm ollut jaksanut elää vaan oli kuollut kuuden aikaan aamulla. Juuri silloin, kun heräsin itkuuni.
Kävimme hakemassa Friedhelmin pois klinikalta ja saimme haudata sen pomoni puutarhaan heidän kahden kissansa viereen. Friedhelm käärittiin kauniiseen huiviin ja sai lempilelunsa mukaansa. Ja itkimme. Friedhelm oli vain kissa, mutta kymmenen vuoden aikana se oli opettanut meille niin äärettömän paljon omalla tavallaan. Olimme pelastaneet sen elämän kaksi kertaa ja nyt se vain lähti, kun ei enää jaksanut. talo tuntuu tyhjältä ja sen ruokakuppi on vielä lattialla, sen mustia karvoja löytyy kaikkialta. Sen olemus on vielä meillä enkä usko, että se koskaan katoaa luotamme. Se oli VAIN kissa, mutta ilman Friedhelmiä olisi monet surkeat, vaikeat, inhottavat arkipäivän hetket olleet vieläkin vaikeampia.
8 kommenttia:
Otan osaa suruusi Tintti.
Ymmärrän täysin sinua kohdanneessa surussa. Olen itse kokenut kissan kanssa saman tyylisen pois menon. Meidän kissa hakeutui suihkuhuoneeseen kaakelien päälle. Sieltä vein lääkärille joka totesi, että sen munuaiset ovat aivan loppu.
Kaksi koiraa olen haudannut aikoinani omalle pihalle.
Eläimet jotka ovat vuosia perheessä ovat tulleet siihen yhteisöön jäseniksi joita itkien saatamme pois.
On kuitenkin hyvä kun muistot säilyvät ja niitä ei kukaan saa pyyhittyä pois mielestämme.
Minullekin tuli täällä kyyneleet silmiin, kun luin Friedhelmin kuolemasta. Otan osaa! Kiitos, että kirjoitit hänestä näin hienot muistosanat ja jaoit ne kanssamme.
Kiitos Friedhelmin tarinasta.
Kertomuksesi huokuu sitä rakkautta, mitä tunsitte puolin ja toisin. Otan osaa.
Keijo, olet niin oikeassa! Ja sanoit niin kauniisti, että eläimet, jotka ovat vuosia perheessä ovat tuleet siihen yhteisöön jäseniksi. Ja heidän poismenonsa sattuu ja itkettää. En olisi ikinä uskonut, että pieni kissa voi muuttaa niin paljon. Kun huskyny ammuttiin Lapissa, en voinut haudata niitä, kun oli 30 astetta pakkasta vaan ne päätyivät kaatopaikalle. Se oli tosi kamalaa. Nyt halusimme haudata Friedhelmin ihan kunnolla puutarhaan muiden kissojen viereen Pomoni kotipihalle. Mutta vieläkin tulee itku, kun odotan, että pieni musta kissa hyppäisi aamulla sängyn päälle tai rapsuttaisi tassullaan kylppärin oven auki...
Hei Tilkunviilaaja, tiedän,e ttä sinullakin on ihana "käsityö"-kissa, kun se istuu aina töittesi päällä ja joudut odottelemaan hänen poistumistaan paikalta, ennen kuin jatkat töitäsi. Näin se oli täälläkin. Ja kiitos sanoistasi.
Kiitos AnnaY ! Minun oli ihan pakko kirjoittaa Friedhelmistä. Sillä oli niin suuri merkitys meille, vaikka minulla on kissa-allergia ja mieheni ei edes halunnut kissaa. Ja suree sitä yhtä paljon kanssani. Hän ei voinut eilen edes avata perunalastupussia, kun sanoi, että Friedhelm puuttuu. Heti, kun Friedhelm kuuli pussin avaamisen, se hyppäsi pöydälle tai syliin ja ojensi käpälänsä kuin pyytääkseen yhtä chipsiä. Eihän se mitään saanut, ehkä joskus yhden pienen kulman, mutta oli aina siinä.
Hei palvis, totta se on, että me rakastimme sitä pientä invaliidikissaa, jonka yksi hammas sojotti huulen ulkopuolella ja joka tiesi saavansa meidän täyden huomion ja rakkauden. Ja antoi meille ehkä vielä enemmän kuin me osasimme antaa sille. Se oli molemminpuolinen tunne.
Lähetä kommentti