Ranua 1960

Mies suki hiuksiaan - myrkynmustia ja niin kiiltäviä, että Jennymummo olisi tiristänyt niistä hyvät rasvat pannulle. Peilistä tuijottivat sikamaiset viirusilmät. Luonne senmukainen: lipevä ja ylen kohtelias. "limanuljaska koko ukko" sylkäisi Jenny ajatuksissaan miehelle.

Eenokki ja Aapo vilistivät kintuistaan minkä viisivuotiaan vauhdilla pääsivät. Emännät olivat lähteneet jo aamulypsylle, talon miehet ja rengit pellolle. Ei täällä Lapin perukoilla ruukatu sängyssä lorvailla, kun lehmät mylväisivät ensimmäisen kerran.
Vanha isäntä istui piippuaan poltellen portailla. Kiellettyä, syntiä se oli, pauhasi Kittilän saarnamies seuroissa - ja käsi hamusi emännän hameen alle. "minkhän sille teet" mietti vanha isäntä puhaltaessaan savut kuin vanha höyrylaiva Pielisellä.
Jennymummo letitti ohuen sippuraista tukkaansa tiukalle sykerölle niskaansa. Pihalta kantautuivat äänet mökkiin. Kauttaltaan harmaa, karheista hirsistä tehty mökki pilkotti sireenipensaan suojassa. Päätalo pihan keskellä oli mittavannäköinen; kaksikerrosinen eikä Jenny enää muistanut kuinka monta huonetta siihen oli aikoinaan rakennettu. Piti olla jo silloin iso vaikkei edes lapsia ollut. Eikä niitä tullut. Ukko kuoli tukkimetsällä. Talo jäi ja Jenny. Naapurin renki kitutti pienessä tuvassaan viereisellä palstalla ja niin oli Jenny pyytänyt Kallea kokoamaan pesueensa ja muuttamaan taloon asukiksi. Jenny teki sopimuksen ja jäi mökkiin asumaan. Kallen perhe kasvoi ja nyt ei taida enää kukaan pitää lapsista lukua. 15 noita viime keväänä oli, kun kaksi oli kuollut syntyessään.

Ruosteenruskealla kammallaan mummo sipaisi viimeiset haituvat mustan liinansa alle. Aapo ja Eenokki ryntäsivät porstuaan. Koputtivat. Sen oli Jenny opettanut. Hyvätapaisia olivat. Pojat seisahtuivat paksun lautaoven eteen. Tuijottivat vinoja ovilautoja ja kuuntelivat joko mummo kopisteli tuvassan. Jännitys näkyi liikkeistä. Hermostuneina rykivät ja tömisyttivät kumiteräsaappaitaan oven pieleen. "tulkhan pojat sissään" kuului mummon ääni tuvan perältä. Päin törmäsivät tupaan. Kompastui Aapo omiin jalkoihinsa. Niin tohkeissaan oli. Jenny mummo naurahti. Olisipa ollut pappa tätä näkemässä. Kuin omia ovat nuo pojat. "onkhan mummo jo kuullu...valokuvvaja tullee" -Tännää", valistivat pojat mummoa. "Kaikkien pittää olla pihalla". Aapo tapitti mummon silmiin kuin olisi etsinyt niistä vastausta. Ei sitä täällä peräkylillä joka päivä tapahtunut näin isoa asiaa. Seuroissa oli huudettu ja möykätty kaikkea maallista himoa vastaan. Eenokki ja Aapo pelkäsivät sarnaaja Kaukosta. Koko tupa tärisi, kun Kaukonen pasuunan suulla huusi. Kaatuivat pelosta ihmiset. Tärisivät kuin sairaat siat. Mutta mummo ei sellaisesta välittänyt. Isä oli sanonut, ettei tänne oteta vääräuskoisia, mutta nyt tuli ja mummo piti saada mukaan.
Jenny katkaisi leetasta aimo palan pojille ja hätyytteli pihalle. "tulkhaa mummo mukkaa. Piha pitä saaha siivotuks" hoputti Aapo pikkuvanhana. "Tulen mie, tulen" ja sulki lautaoven poikien perässä.

Jenny otti kahvipannun hellan päältä tuvan nurkasta, kattoi itselleen pöydän. Niin käyhiä ei oltu, ettei leetaa ja kahvia olisi ollut pöydässä. Valkoisten pitsiverhojen välistä mummo katseli pihamaalle. Lehmät oli lypsetty, miehet palanneet pihalle. Rengit ja piiat ja lapset joka koossa taitojensa mukaan pöllyyttivät pihamaata. Kuin olisi kuningas tulossa. Mikä mies lienee tuo valokuvaaja. Ettei vaan vie taas yhtä tytöistä niin kuin vime kesän saarnaaja. Kalle oli hyvä isäntä, mutta niin sinisilmäinen, ettei kesäpäiväkään vetänyt vertoja hänen luottamukselle. Antoi Lean lähteä, kun luuli, että oppilaakseen ottaa, muka. Näkihän sen jo saarnaajan jatkuvista vilkuiluista, ettei siinä opetuslasta haettu. Ei ainakaan raamatullisiin oppeihin. Ja siltähän se Lea tuli tiineenä takaisin. Ei sanonut Kalle mitän. Mutta ei päästänyt enää tyttöjään yksin saarnaajan knassa sivuhuoneeseen. Ja nyt tämä valokuvaaja. Mistä lie tulossa. Mitä se tänne Ranualle? Mitä meissä nyt on kuvaamista? Tavallisia ihmisiä tässä ollaan. Mummo tunkkasi leetapalan kahviinsa ja seurasi pihan menoa; emännät hopuuttivat lapsia, miehet istuivat tauolla ja lapset ryntäilivät kuin säikytetyt torakat pitkin pihaa.

Aurinko porotti. "pitää ottaa valkoinen huivi, muuten palaa pää" mummo nousi ketterästi kuin orava ja haki kamarista uuden huivin. Kampasi vielä kerran tukkansa, työnsi hiukset huivin alle ja astui sitten pihamaalle seuraamaan väen yltiöpäistä hyörintää. "maailmanlopun meno", mietti itsekseen, kun hälinä ei ottanut laantuakseen, kun kuvaaja ajoi autollaan pihaan. Suuremman hälyn taisi aiheuttaa tuo auto kuin itse kuvaaja.

Siinä se oli, komia mies, mutta niin ilkeännäköinen kuin itse piru, mummo huokaisi. Rupesi asettelemaan väkeä ryhmään. Aapo pääsi Joosepin syliin ja muut lapset sitten eteen. Siinä sitä hässäkkää oli. Tuntui kuin olisivat olleet nukkeja kaikki. Niin se mies niitä kohteli. Komensi miehet toiseen laitaan, vanhat taakse ja nuoret eteen. Liisin otti kädestä kiinni ja parhaimmalle paikalle asetteli. Näkyviin. Ettei vaan olisi jo iskenyt silmäänsä tyttöön. Jenny jäi suosiolla sivummalle. Mitä sitä enää vanha ihminen. - Kuin yhdestä iskusta hiljeni väki. Pysähtyi. Lapsetkin kuin olisivat kivettyneet. Ei kuulunut ääntäkään. Tuijotettiin kameran silmään kuin suolapatsaiksi muuttuneet Sodoman ja Gomorran väki.