perjantai 29. heinäkuuta 2011

STENTSIT ON POISTETTU - KIVUT OVAT KADONNEET!

on aika uskomaton tunne elää ilman kipuja. Kuin olisi uusi ihminen.  Jo kahdessa päivässä olen miltei unohtanut miltä tuntui nousta sängystä, varoen ja kuin tunnustellen miten parhaiten liikkuisin, ettei vatsaan sattuisi; ettei veitsi kiertyisi kyljessä. Nyt ponnahdan sängystä ja hups, kipuja ei ole missään. Kävelen pystysuorassa enkä pitele koko aikaa vatsaani. Kunpa tämä olotila säilyisi.

Olin taas Essenin Uniklinikalla maanantaista torstaihin. Kuvittelin selviäväni kahdella päivällä, mutta stentsien poiston jälkeen oksensin tiistai-illasta keskiviikko-iltaan, joten jouduin odottelemaan kunnes tilanne rauhoittuisi. Tämä on kuulemma normaalia stentsien poiston jälkeen, varsinkin, kun hoitohenkilökunta ei ollut varoittanut minua siitä, etten saisi syödä mitään ainakaan vuorokauteen. Minulla oli illalla kamala nälkä, kun koko päivän olin ollut syömättä (puolet päivästä tosin nukuksissa nukutuksen jäljiltä) ja illalla klo 21.00 sain päiväruuan; kalaa ja riisiä. Söin varovasti, mutta söin kuitenkin. Kolmen minuutin kuluttua huomasin, ettei se ollutkaan kovin hyvä idea. Ihmettelin sitä, ettei kukaan sanonut minulle aikaisemmin mitään. Valitin nälkääni ja voilá, sain päivällisen illallisena. Vasta yöhoitaja huomautti kuin ohimennen, ettei minun olisi pitänyt syödä mitään, koska tavallisesti potilas saa syödä vasta seuraavana päivänä - keittoa ja korppuja. Kiitos tiedosta.Olin jo huomannut, ettei kala ja riisi ehkä olleet parasta yöruokaa.

Olen varma, että tämä informaation puute johtui siitä, etten ollut entisellä osastollani, AC 5:lla, jossa olin maannut edelliset 5 viikkoa. Siellä kaikista asioista ilmoitettiin etukäteen enkä varmasti saanut ruokaa ennen kuin aika siihen oli otollinen. Huoneetkin olivat pienemmät ja meitä oli 3 samassa huoneessa. Hoitohenkilökunta ei esitellyt itseään, kun tuli huoneeseen, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olisin siirtynyt milloin vain takaisin "omalle" osastolleni. Kaipasin jopa ronskia yöhoitajaa Jaania, jonka aikana kenelläkään huoneessaolijoista ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Kaikki pelkäsivät häntä.Jaan oli aika ronski otteissaan eikä pahemmin välittänyt sattuiko suoneen, kun kanyyli oli jo puoleksi irti suonesta ja Jaan ruttasi nesteet sisään...

Naapurisänkyyn tuli puolen yön aikaan uusi rouva. Hänet siirrettiin toisesta huoneesta meidän huoneen vapaaseen sänkyyn. Hän ei kuulemma pystynyt nukkumaan entisessä huoneessa, kun siellä oli jo kolme sairasta sekä toisen potilaan kaksi tytärtä, jotka halusivat ehdottomasti nukkua samassa pienessä huoneessa äitinsä vieressä..Sairaanhoitaja yritti selittää, ettei se mitenkään käy, kun ei huoneeseen saada edes varasänkyä mahtumaan. Lopulta he päätyivät kompromissiratkaisuun, että vain toinen tyttäristä jäi äitinsä viereen yöksi. Ongelmaa lisäsi myös se, etteivät kaikki osapuolet edes puhuneet saksaa vaan turkkia. Huone oli aamu kahdeksasta ilta kymmeneen täynnä sukulaisia ja tuttavia, jotka toivat kattiloissa ruokaa ja pitivät yllä värikästä keskustelua - turkiksi. Lääkärit ja sairaanhoitaja juoksivat yhtä mittaa äidin luona, sillä hänen tilansa oli aika vakava. Olin seurannut touhua jo päivällä, kun istuin odottamassa pääsyä omaan huoneeseen. Ihmettelin silloin, että mahtaa olla aika moinen hulina siinä huoneessa, kun jatkuvasti lääkärit juoksivat edestakaisin ja tupa oli täynnä vieraita. Yöllä sain sitten kuulla koko kertomuksen tältä pois siirretyltä rouvalta.

Jos minulla olisivat ravanneet sukulaiset ja kylänmiehet aamu kahdeksasta ilta myöhään keittokattiloidensa kanssa en olisi varmasti selvinnyt kotiin edes 5 viikossa. Olisin tarvinnut lomaa hermoparantolassa.Enkä missään nimessä olisi halunnut koko revohkan käyttävän potilasvessaa yleisenä käymälänä. Ihmettelen, etteivät lääkärit pystyneet saamaan järjestystä edes vessassa käynteihin. Se on jo aikamoinen hygieninen ongelma. Sitä ollaan niin heikossa suojavarustuksessa muutenkin, ettei enää ylimääräisiä bakteereita tarvita yleiskunnon heikentämiseen.

8 viikon kuluttua makaan taas samalla osastolla...toivotaan parasta.

Kesän pitäisi alkaa ensiviikolla. Näin on luvattu. Oikeastaan sen piti jo pikkuhiljaa alkaa tänä tiistaina, mutta ehkä sää itse ei tiennyt sitä. Meteorologit olivat lueskelleet sääkarttoja, mutta unohtaneet kertoa säälle, että sen pitäisi muuttua. Essenissä satoi kaatamalla, myrskysi ja ukkosti niin, että kellarit tulvivat vettä. Oli luvattu 22 astetta lämmintä. Enkä vesi oli niin lämmintä sataessaan, mutta aurinkoa emme kyllä tavanneet. Tänään on muutama auringonsäde läpäissyt pilvipeitteen ja nyt on kirkkaan sininen taivas. Iltaa kohti paranee. Yö on kirkas ja selkeä, huomenna sataa. En mene manaamaan piruja seinille enkä varsinkaan sadetta taivaalle. Toivon, että huomenna olisi vihdoinkin satamaton päivä ja lämmintä voisi myös olla jonkin verran. En muista milloin olisin kitkenyt rikkaruohoja kukkapenkistäni. Sekin työ tuntuu ihan huvilta nyt. Pystyn taas kumartumaan ja sekin on edistystä. Ehkä tuo maksakin tuosta yhtäkkiä paranee. Elän niin terveellisesti, ettei enää terveemmin voi elää. Ei alkoholia, ei tupakkaa (en ole tosin koskaan polttanut ja alkoholiakin olen käyttänyt keskivertoista vähemmän)vain tuoreita vihanneksia, kuorittuja hedelmiä, ei ylenmäärin sokeripitoisia elintarvikkeita eikä mitään käristettyjä ruokia. Liikun runsaasti, nyt, kun taas pystyn liikkumaan. On ihme, jollei tällä elintavalla tulla terveeksi. En anna edes minkään huolen suistaa minua raiteiltani ja yritän opetella elämään hetken kerrallaan. Ei siis pitäisi olla suuren suuria psyykkisiä paineitakaan.

Kävin läpi muodonmuutoksen. Kuulemma naiset leikkaavat hiuksensa, kun heidän elämässään tapahtuu muutos. Halusin aivan lyhyen tukan. Samanlaisen kuin Anna. Lyhyen. Pitkätukka teki minusta entistä laihemmannäköisen. Näytin todella sairaalta. Aivan lyhyeksi ei kampaaja halunnut hiuksiani leikata, koska olisin kuulemma näyttänyt vielä kapoisemmalta, mutta kompromissi miellyttää minua. Hiukseni kehystävät nyt kasvojani, latvat kääntyvät juuri leuan kohdalle ja yhtäkkiä peilistä näkyi hiukan pyöreämmät kasvot kuin ennen muodonmuutosta. Aivan kuin olisin saanut pari kiloa painoa lisää. Kasvot olivat kummasti pyöristyneet ja ilme raikastunut. Kampaaja on naisen paras ystävä. Timantit voi joku muu pitää.

Kenties huomenna seuraa kuva uudesta Tintistä.

1 kommentti:

Keijo kirjoitti...

Onhan ollut puhetta aiemmin, jotta kaikki muuttuu hyvään suuntaan. Näin nyt on näköjään alkanut käymään. Ihanaa kun kivut ovat poistuneet niin elämäkin hymyilee jälleen.
Hieman hoikassa kunnossa olit aiemmin laittamassasi kuvassa.