50-vuotispäivät grillaten

Kesä on muistuttanut monella tavalla Linnanmäen vuoristorataa; pitkiä, hitaita ylämäkiä on tänä vuonna riittänyt ja ne ihanat helteiset kesäpäivät ovat hurahtaneet ohi kuin radan äkkijyrkät alamäet; hiki on noussut pintaan, mutta vain hetkeksi.

Eilen oli kesä. Iltapäiväksi oli luvattu grillisäätä ja se piti paikkansa. 13 henkeä eli koko perhe ja vähän ylikin, saatiin mahdutettua grillikatoksen pöytien ympärille. Lasikatos lämmitti kuin suurennuslasi, muttaeipähän kolottanut meidän 50-vuotta täyttänyttä Ukki-Guidoa. Suuri juhlapäivä oli jo 27.6, mutta koska hän ei halua juhlia eikä varsinkaan tehdä numeroa vuosien täyttymisestä, luotimme säätiedotuksen lupaamaan kesään kutsuen lapset, lapsenlapset ja iso-isovanhemmat juhliin.
Iida leikki hiekkalaatikolla puiden katveessa, Miia riemuitsi suihkukaivon lorinasta ja pikkuinen Julia-vauva nukkui vauvauntaan vaunuissaan. Ei ole yksinkertaisesti mitään ihanampaa maailmassa kuin saada lapset ja lapsenlapset yhteen.

Sain tyttökaveriltani Lappeenrannasta pienen kirjan, jota voin aina kantaa mukanani. Se muistuttaa minua isovanhemmuuden ihanuudesta, vaikka se tunne ei varmasti koskaan satu katoamaan - ainakaan huomaamatta.

"isoäiti on se, joka ostaa sinulle tavaroita, joita äitisi mielestä et oikeasti tarvitse!

"mummi on lapsenvahti, joka katselee telkkarin sijasta lapsia"

Isovanhemmuus on myös erittäin hienovarainen rooli. On oltava tarkkana siinä, ettei laajenna reviiriään toiselle puolelle aitaa. olen aina yrittänyt pitää huolen siitä, että kysyn ensin poikani vaimolta mitä hän haluaa minun ostavan lapsille, etten todellakaan hanki sellaista, joka äidin mielestä on turhaa. (paitsi ihan joskus - mutta annan ne turhat tavarat ensin äidille) Enkä koskaan mene kylään soittamatta ensin. Joskus on vaikea odottaa viikko, että tapaan Iidan ja Miian, mutta tiedän, että lopulta kuitenkin sellainen hetki järjestyy, että voimme viettää iltapäivän tai pari tuntia yhdessä kirjaa lukien tai leikkien.

Olenpa onnistunut tässä jalkapallon katsonta hulinassa ommella yhden kassin Hollantiin. Virkkausinnostukseni on laajentunut vauvanpeitoksi. pieniä neliöitä on niin hauska virkata, että toivoisin jalkapallokisojen jatkuvan vielä parisen viikkoa. peitto ei ole vielä valmis.

Julian peitto olisi jo valmistunut, jos Bergisch Gladbachista olisi löytynyt kauppa, josta olisin voinut ostaa vanua peittoon. On älytöntä lähteä yhden vanun perässä Kölniin. Mieheni lupasi hoitaa asian, mutta vanua ei ole vielä näkynyt. Jos kyseessä olisi ollut uudet renkaat urheiluautoon, niin uskoisin, että meillä olisi jo kolmet parit uusia renkaita.

Peitosta laitan kuvan, kunhan saan vanun.

Laukku on Ikean kankaasta ja renksuina ja reunana on tyynyliina, joka sattui olemaan samaa sävyä laukun knassa. olin aikeissa laittaa kantohihnat entiseen tapaan kassin reunaan, mutta sitten näin kuvan jostain kassista, jossa hihnat olivat pohjassa. Tajusin vasta ompeluvaiheessa, että sisälle ompelemani vetoketjutasku oli
jäädä hihnojen ompelun alle. Piti vähän keplotella, etten ommellut taskua kiinni. Sisällä on perinteiseen tapaan avainrenksu. Sen olen todennut erittäin käytännölliseksi, kun kassiin on sullottu maitopurkit ja pakastepizzat ja sitten seison vesisateessa kotiovella ja etsin avainta kassin pohjalta - vaan enpä etsi enää, kun avaimet ovat aina helposti löydettävissä avainrenksusta.

Kassin sisus ylhäältä päin katsottuna. Renksun teen aina messuilta haalimistani kaulahihnoista, joihin yleensä kiinnitetään messukortti tai jotain muuta. Monet firmat jakavat näitä ilmais-mainoslahjoina. Jos joku ei tiedä mitä niiden kanssa tehdä niin minä otan ne ilomielin vastaan.

Neliöitä, joita on mukava näprätä automatkalla, telkkaria katsoessa tai lääkärin vastaanotolla. Ehkä näistä valmistuu peitto, kunhan noin 120 neliötä on valmiina...

Aurinko paistelee, taivas näyttäytyy sinisenä. Helsingin kisoja seuratessa olen ihaillut kesänsinistä taivasta ja kuunnellut saksalaisten urheiluselostajien ihmettelevän valoisia iltoja ja aurinkoa, joka laskee noustakseen heti uudelleen - eikä edes auringon lasku tuo kaupunkiin pimeyttä. Huokaus - olisinpa siellä nauttimassa valoisista kesäöistä jossain Rauman vanhassa kaupungissa - puutarhassa mukavien naapureiden kera.

Opetan suomea eräälle täkäläiselle poliitikolle, joka haluaa oppia suomea. Hän kertoi käyneensä Raumalla ja ihastuneensa sikäläisiin puutaloihin. Hän on työnsä puolesta jollain tavalla erikoistunut vanhojen rakennusten kunnostamiseen - en tiedä ihan tarkkaan hänen varsinaista ammattiaan, mutta hän kertoi koputelleensa puutalojen laudoituksia ja selitelleensä sitten ihmettelemään tulleille talon asukkaille, että hän rakastaa vanhoja taloja...Olivat kuulemma kaikki antaneet hänen koputella seiniään. Suomalaiset ovat kai - ainakin Raumalla - tottuneet jos jonkinmoisiin ulkomaan eläjiin, jotka koputtelevat seiniä tai pudottelevat peräti ikkunoita alas, kun eivät tiedä, että vanhojen talojen ikkunat eivät aina ole kiinninaulattuja...

Entinen perhelääkärini ilmestyy huomenna Raumalle. Saa nähdä mitä hän saa aikaan, kun hän rakastaa vanhoja kirkkoja...

Jos eteiseenne ilmestyy outo tyyppi, joka naputtelee, koputtelee ja kuuntelee seiniänne, se ei välttämättä ole televisiolupatarkastaja eikä entisen N-liiton vakooja (eikä edes nykyisen venäjän vakooja) vaan joku ihan tuiki tavallinen saksalainen poliitikko, joka tutkii suomalaisten talojen rakennekestävyyttä. Antakaa vain koputella, kyllä se sieltä aikanaan lähtee kohti kotimaataan.