Kun Ladani hajosi!

Oli pimeä joulukuun ilta. Elettiin vuotta 1991, kun talvet vielä olivat talvia ja pakkaset purivat niin poskia kuin autonmoottoreitakin. Rovakadun ja Koskikadun risteyksessä Ladani sanoi työsopimuksensa irti. Bussipysäkillä alkoi vipinä. Konepelti ylös ja miehet saivat kerrankin vapaasti heittää mielipiteitään. Jätin miehet pohtimaan moottorin tekniikkaa.Hain paikalle asiantuntijan. Moottori ei silti inahtanutkaan. Vanha Lada ei uskonut edes uhkailua Siperialla.Hinauskin hiukan hangoitteli vastaan, kun ratti rapsahti lukkoon, käsijarru hidasti matkantekoa enkä tiennyt, että Ladassakin oli varoitusvilkut! Kotona Korkalovaarassa odotti näkkileipä ja teepussi. En usko, että niillä eväillä valloitin itselleni saksalaismiehen. Pikemminkin taisi sääli tehdä temppunsa. Muuten tuskin istuisin jo kuudettatoista vuotta pienessä Bechenin kylässä Kürtenin kunnassa, Kölnin kupeessa.

Matka Rovaniemeltä Becheniin ei ole ehkä samaa kuin muutto Sevettijärveltä Bahamalle, mutta kulttuurishokki se oli tämäkin. Täysin ummikkona en tänne tullut, mutta useammin kuin kerran kaivoin kotona kauppakassista kerman sijasta hapankermaa.

Kyläkauppias oppi ottamaan selvää keittokirjan kuvien perusteella mitä ruokaa milloin halusin miehelleni tehdä. Olinhan sentään ihan oikea kotirouva!! Kävin pienen sisäisen taistelun itseni kanssa siitä mitä on olla saksalainen kotiäiti. Ei se aivan yksinkertaisesti luonnistu suomalaiselta luterilaisen työmoraalin ja oman sosiaalisen verkoston omaavalta miltei keski-ikäiseltä (36v) naiselta. Ajattelin olla vuoden kotona, että oppisin kielen ja hakisin sitten heti töihin. Työsuhde luo myös sosiaalisen verkoston. Näin olin päättänyt. Ja siinä olikin vastassa tyypillinen saksalainen mies pelkoineen; jos menen töihin, avioliitto kaatuu. Asia, jota en voinut käsittää. Tosin mielipide toisella puolellakin muuttui, kun toin ensimmäisen palkkapussin kotiin. Nyt en voisi ajatellakaan kotiin jäämistä. Lapsetkin ovat jo muuttaneet pois kotoa. Mitä minä nyt enää kotona tekisin? Niin hullulta kuin asia ehkä suomalaisen naisen korvissa kuulostaakin, vuonna 1993 Saksa ei ollut vielä samalla tasolla päiväkotien, iltapäiväkerhojen ja kouluruokailun osalta kuin Suomessa oltiin. Ei tilanne vieläkään vuonna 2008 samanlainen ole kuin Suomessa. Suomen korkea sijoittuminen Pisa-tutkimuksessa saa saksalaiset yhä keskustelemaan päiväkotien ja koulutuksen tason kohottamisesta. Katse suuntautuu usein Suomeen.